Sarek. Vuoden takainen ruskavaellus oli ensikosketuksemme kauan haaveilemaamme Sarekiin. Sarekin kivikkoisuus ja haastava maasto kävi tutuksi. Haastavakulkuisuus tai viisi päivää taukoamatta jatkunut sade ei näköjään vaimentanut intoamme palata erämaahan. Viime talven talvivaellus huipentui Sarekin valkoiseen vuoristoon. Tänä syksynä löysimme itsemme taas painavat rinkat selässä Kvikkjokista. Edessä 12 päiväksi suunniteltu vaellus Sarekin reunoja viistäen kohti Padjelantan kansallispuiston suuria järviä.
Vaelluselokuva matkastamme Ruotsin suorastaan eeppisiin maisemiin. Opettavainen vaellus, joka ei tällä kertaa sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Mieleenpainuvan kaunista ruskaa, lumihuippuisia vuoria emme unohda. Reittisuunnitelmat muuttuivat, mutta nyt on hyvä syy suunnitella paluuta näihin maisemiin.
Padjelantan kansallispuisto sijaitsee Sarekin länsipuolella. Se on jylhän jyrkkää Sarekia vähemmän tunnettu. Padjelantan matalapiirteisemmät tunturit tuovat enemmän mieleen Suomen käsivarren – kuitenkin sillä erotuksella, että Padjelantassa kulkiessa näet Sarekin reilusti yli tuhatmetrisen vuorijonon ja Padjelantan eteläisen osan vähintään Sarekin kaltaiset vuoret. Padjelanta tunnetaan sen kahdesta isosta järvestä ja kansallispuiston halki kulkevasta virallisesta 140-160 km mittaisesta retkeilyreitistä, jonka varrella on isännöityjä tunturimajoja.
Lopulta kulkemamme reitti. Kivkkjokista ylös Vallevaggen laakson halki ja sieltä tunturiylänköjä pitkin Njoatsosvaggeen. Njoatsosvaggen jälkeen ylitimme rajan Padjelantan puolelle. Siinä kohti lyhensimme reittiä ja palasimme takaisin halki kauniin Tarradalenin laakson.
Vaelluspäivä 1/12. Päivä, joka otti luulot pois. Kvikkjokista Vallevaggen laakson halki.
Kvikkjokista matka alkoi heti 500 m jyrkällä nousulla Prinskullenin näköalapaikalle. Täällä puurajan yläpuolella ajattelin päivän rankimman osuuden olleen siinä ja hihkuin, kuinka kevyesti kulkee. Edeltävä viikon mittainen lepo ja tankkaus näytti tehneen tehtävänsä. Kellokin oli vasta puolen päivän, aurinko paistoi. Hyvin on voimia jatkaa edessä olevan, n. 10 km mittaisen Vallevaggen laakson läpi. Kun tuohon laaksoon lähtee, sen läpi on myös päästävä, sillä laakso on pelkkää viettäväreunaista kivikkoista louhikkoa vailla ainuttakaan leiriytymismahdollisuutta.
Sääennuste näytti kuitenkin tuulen olevan vain navakkaa, n. 11 m/s eikä pitäisi tulla kuin sadekuuroja.
Vallevaggen karu ja kivikkoinen laakso
Jonkin aikaa kuljettua vastatuuli yltyi. Tuuli oli selvästi ennustetta kovempaa. Sadetta vihmoi, pian rakeitakin. Näpit oli jäässä. Märillä, liukkailla kivillä tasapainotellen eteneminen oli tuskaisen hidasta painavan rinkan kanssa. Markuksella 28 kg, minulla 25 kg rinkka (ruoka ja kuvaustarvikkeet painavat, kaikesta muusta olikin yritetty karsia). Tuulenpuuskat horjahduttivat välillä maahan.
Välillä pieni itku silmässä, samalla huvittuneesti nauraen. Mitä ihmettä teen täällä Sarekissa taas? Olinko unohtanut, että tämä on näin tuskaisen rankkaa? Mutta kyllä me päästäisiin laaksosta lopulta pois.
Ja illan suussa, 12 tunnin vaelluksen jälkeen päästiinkin jalat tutisten. Takana 22km, 1200 metriä nousua, joista puolet louhikkolaaksossa.
Teltan viereen alkoi illalla kertyä lumisohjoa.
Tuulen voima vain yltyi yöksi – lopulta yli 30m/s tuulenpuuskiin. Sellaista tuulta ei olla koskaan ennen koettu. Markuksella oli kovia vaikeuksia pysyä pystyssä hänen käydessä yöllä kiristämässä teltan naruja, ettei teltta hajoaisi. Teltan kaaret taipuivat uhkaavan käyrälle. Korvatulpatkin päässä oli vaikea nukkua myrskytuulen paukkeelta.
Aamulla huomattiin, että tuulen suunnan puolelta kaksi telttanaruista oli hiotunut lähes poikki – toinen niistä oli enää yhden säikeen varassa. Niin lähellä.
Sarek oli osoittanut mahtinsa syysmyrskyn rajulla voimalla. Tilattiin satelliittipuhelimella uudet säätiedotukset. Ei enää uusia myrskyjä näkyvissä.
Näin rankan aloituksen jälkeen kyseenalaistin, mitä ihmettä me täällä tehdään. Näinkö tosiaan haluaa ihminen lomansa viettää?
Rankan aloituksen jälkeen
Ensimmäisen päivän puristuksen jälkeen kropassa tuntui kuin olisi ollut jo viikon vaelluksella. Päätimme kuitenkin yrittää pysyä reittisuunnitelmassa. Toinen päivä tuntui tuskallisen pitkältä, jaloissa pakotti, eikä maisemista pystynyt kunnolla nauttimaan, kun keskittyminen meni fyysiseen rasitukseen.
Pårten lumihuiput
Kolmantena päivänä oli enemmän laskua, ja nousua ei juuri lainkaan. Jaksaminen rupesi, ainakin täksi päivää, helpottamaan. Edessä aukenevat Pårten massiivin lumihuiput saivat tuntemaan taivaltamisen tuskan kaiken arvoiseksi. Tällaisten maisemien eteen täytyy kokeakin vähän jalkojen kärsimystä. Tai ainakin vaivannäkö saa maisemat tuntumaan vieläkin hienommilta.
Pårten vuorien jälkeen lännestä aukeni Njoatsosvaggen kapea laakso jyrkkäreunaisine vuorineen ja laakson poikki kulkevine järvineen. Sanat eivät riitä kuvaamaan tätä laaksoa.
Njoatsosvagge
 |
 |
Njoatsosvaggen huikea leiripaikka
Padjelantan rajan yli ja suunnitelma muuttuu
Njoatsosvaggen jälkeen ylitimme Padjelantan rajan ja edessä aukeni tutumpi, laakean aakea tunturimaisema. Kuitenkin Suomen tunturimaisemasta sillä erotuksella, että kääntyessään katsomaan taaksenpäin siinsi koko horisontin pituudelta Sarekin jylhää vuoristoa.
Padjelanta on itsessään pääosin helpompaa ja alavampaa ylänköä, mutta josta aukeaa Sarekin vuoristonäkymä
Orastava polvikipu, josta Markus oli edellisinä päivinä valitellut, kuitenkin yltyi. Vaikka maasto helpottui, Markuksen polvikipu paheni. Jätimme päivän lyhyeen ja pohdimme jatkosuunnitelmaa. Eihän tässä ole järkeä vain painaa eteenpäin, kyllä täältä omin jaloin pitää päästä vielä poiskin. Niinpä päädyimme lyhentämään reittiämme, luovuimme suunnitelmastamme vaeltaa suurille järville saakka.
Pääosin säät olivat hyvän leudot. Sadekuuroja vain, eikä jatkuvaa sadetta.
Lyhensimme reittiä ja kuljimme Padjelantaledenille, joka johtaisi Tarradalenin useamman kymmenenkilometrin mittaisen laakson halki takaisin Kvikkjokiin.
Sen päätöksen jälkeen vaellus muuttui selvästi nautinnollisemmaksi. Oli aikaa olla, aikaa pysähdellä rauhassa. Aikaa ihmetellä ja ihailla. Leiriydyttiin ajoissa ja jäi aikaa nauttia leirissä olosta ja lukea kirjaa.
Lopulta vaellus lyheni kolmella päivällä, mutta kyllä yhdeksän päivääkin oli varsin riittävän pituinen vaellus päästä nauttimaan näistä maisemista. Ei se matkan pituus, ei päivien määrä, vaan se että pystyy nauttimaan siitä itse matkastakin.
Padjelantaledenin loppuosa eli Tarradalen oli huikeiseva näky, vieläpä ruskapuvussaan, josta saimme nauttia monta päivää. Lopussa energiavarastot olivat taas latautuneet ja Markuksen polvi toipumaan päin, joten koukkasimme vielä ihan lopussa takaisin ylös poluttomaan tunturiylänköön ihailemaan maisemia ylempää. Se kannatti.
Leiripaikka Tarradalenin laakson suulla ennen laskeutumista laaksoon
 |
 |
Tarradalen ruskapuvussaan
Parin kevyemmän päivän jälkeen oli energiaa taas kavuta ylemmäksi ihailemaan maisemia
Upeaa ylänkömaisemaa
Viimeinen ilta hemmotteli meitä
Samoin viimeinen aamu. Reissun ensimmäinen kirkas aamu, joka toivotti meille samalla jäähyväiset, samalla kutsuen palaamaan takaisin.
Ja kyllähän me näihin maisemiin taas palaisimme. Haasteista huolimatta. Tai ehkä myös niiden vuoksi.
