Koti Ajatuksia Markus: Millaista on seurustella ruokabloggaajan kanssa?

Markus: Millaista on seurustella ruokabloggaajan kanssa?

kirjoittanut Saara / Viimeistä murua myöten
9 kommentit

Olipa mukava palata Kreetalta takaisin näin hupaisan poikaystäväni luo! Sai nauraa vedet silmissä :’D. Markus paljastaa, mitä skilssejä tarvitset, jos harkitset ruokabloggaajan poikaystävän uraa.


”Olet kyllä todella onnekas, kun sulla on noin taitava tyttöystävä”, fraasi, jonka kuulen nykyään lähes viikoittain. Aina, kun ihmisten huulia kostuttaa jokin edes etäisesti alkoholipitoinen juoma. Usein, kun vaihdan kuulumisia koulukavereiden kanssa. Joskus, kun juttelen ensimmäistä kertaa jonkun kanssa, joka on onnistunut läpäisemään Meilahden läpäisemättömän kuplan, jossa elämme (toivotan psykologeille onnea ja menestystä, teillä on varmasti paljon jänniä tarinoita kerrottavana tuosta ulkomaailmasta, odotan innolla niiden kuulemista).

Blogin synnyinkoti

Tiedän, hyvät puolet ovat aivan ilmeiset.

Saara on erittäin järjestelmällinen. Kaikki on merkattuna joko exceliin tai kalenteriin. Voin siis elää huoletta kalenterivapaata elämää ja kysyä silloin tällöin:

”Kulta, onko meillä mitään viikonloppuna?”

”Kyllä, mennään sun siskon kuusvuotissynttäreille, lahjakin pitää ostaa.”

Okei. Saatan elää vähän liiankin kalenterivapaata elämää. Yleensä kuitenkin facebook muistaa varoittaa viimeistään pääpäivänä. Facebook tai äidin tekstiviesti.

Saara osaa myös puhua sujuvaa indonesiaa. Aina kun törmään borneolaiseen dajak-heimon pääkallonmetsästäjään S-marketin lihatiskillä, tiedän, että tulkkausapua on saatavilla ja onnistun vakuuttamaan hänet naudan maksan herkullisuudesta ja oman maksani kitkerästä sivumausta. Tilanne, jossa vetoaminen yleiskielillä Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja kannibalismin laittomuuteen, puhumattakaan nyhtökaurasta, johtaa väistämättä kaupasta poistumiseen maksatta.

Se alkaa pienistä ja viattomista asioista. Muutama kuppi, kyllähän ne nyt tänne mahtuvat.

Saara osaa myös nukahtaa sekunneissa ja herätä pirteänä aikaisin aamulla. Eikun hetkinen *jään yksin ajatusteni kanssa* pakko nukahtaa… niin paljon kaikkea tehtävää… älä katso kelloa, ai katsoit kuitenkin 2:03. Unta. Pakko. Saada. Unta. Kolme tuntia nukahtamisesta herätyskello pirisee ja vierestä singahtaa vieterinä ylös energiapakkaus, jonka silmät säteilevät aamuaurinkoa, minun hapuillessa korvatulppia ja silmälappuja. Toivottavasti ei ollut mun herätyskello. Jos saisin yhden supervoiman, olisi se tämä.

Ymmärrän siis kaikki kehut, joita saan jatkuvasti kuulla. Hetkinen, he taitavat tarkoittaa jotain muuta? Liittyvätkö ainaiset kehut ja onnekkuuteni siis sittenkin kaikkiin niihin herkkuruokiin, joita saan päivittäin lautaselleni? Onko kyse vain makunystyröitteni jatkuvasta vaeltamisesta ympäri maailman herkullisimpien keittiöiden, fyysisen minän pysyessä Punavuori-Meilahti-akselilla? Puhuvatko ne niistä kuvankauniista instagram-blogi-aterioista, joita nimimerkki Viimeistä murua myöten valmistaa? Luulin, että kyse olisi ollut jostain syvällisemmästä. Hänen ystävällisestä luonteestaan tai aina pirteästä ja energisestä elämänotteestaan. Kaikki laittavat ruokaa, mutta kuka teistä puhuu indonesiaa?!?

Aamusilmät. Tiesitkö, että aamuihminen on 60% tehokkaampi kuin minä? 

No tietenkin he tarkoittavat ruokaa. Tietenkin olen onnellinen, kun saan nauttia Saaran seurasta ja ruuista päivittäin, mutta en mene siihen sen enempää, koska monet kaverini lukevat tätä blogia ja haluan säästää heidät siltä marmeladilta. Tartun kuitenkin kirjoituksen ensimmäisen lauseen neljänteen sanaan: onnekas. Onnella on aina näppinsä pelissä, mutta minulla on jotain muutakin. Haluan lainata Liam Neesonia elokuvasta Taken:

I don’t have money, but what I do have are a very particular set of skills. Skills I have acquired over a very long career.”

Ei ehkä se kaikkein romanttisin elokuvasiteeraus. Mitä siis vaaditaan ruokabloggaajan poikaystävältä?

Huimat kalastustaidot tuovat ruoan pöytään

Nikkarointi

Ensimmäinen taito johtaa juurensa blogin perustamisen ajankohtaan, kesään, jonka vietimme Kemiönsaaren mökillä. Ilmeisesti ruokakuvauksessa pelkkä herkullinen ruoka ei riitä, vaan tarvitaan myös kaunis tausta ruuan taustalle (toisto: anafora, käytetään tehokeinona. Erotettava tautologiasta eli laiskantoistosta). Oli se sitten pöytä, lattia tai kannon nokka. Pikkuhiljaa minkä tahansa asunnon kaikki kuvattavat pinnat on kulutettu loppuun ja blogi vaatii lisää. En edes tiedä miksi puhuin aluksi yksikössä, koska taustoja tarvitaan lukuisia. Varmasti siksi, että asun yksiössä, jossa on enemmän kuvaustaustoja kuin lattiapinta-alaa. Valmistin kesällä niin monta puista kuvaustaustaa, että samalla puumäärällä olisi asuttanut pienen indonesialaisen perheen (pienellä tarkoitan alle kahdeksaa henkilöä ja asuttaminen ei todennäköisesti ole edes suomea). Nikkarointi oli tosin erittäin mukavaa puuhaa, eikä siihen vaadita kuin peruskoulutasoinen puutyön lyhyt oppimäärä. Vaikeusaste: helppo.

Täällä tehtiin blogin taustatyö

Kuvausvalo

Suomen kesä on lyhyt ja syyskuussa aurinko ei nouse monin paikoin niin korkealle, että se mahdollistaisi optimaalisen ruokakuvauksen. Niinpä syksyllä asuntoomme rantautui jo kauan sitten harkinnassa olleen kirkasvalolampun serkku, kuvausvalo. Kuten aurinko, kuvausvalo laskee ja nousee tilanteeseen sopivalle kiertoradalle, ei tosin gravitaatiovoimin vaan lihasvoimin. Monen vuoden punttisalilla käynti kulminoitui tähän fyysiseen urheilusuoritukseen, joka vaatii enemmän taitoa kuin äkkiseltään voisi kuvitella.

Tähän samaan syssyyn voisi mainita kuvissa vilisevät kädet. Olette varmasti huomanneet, että ruokakuviin on pikkuhiljaa soluttautunut yhä useampia käsiä herkkuja havittelemaan? Kuvausjalusta ilmestyi tänne vasta hiljattain ja kaikki sitä aikaisemmat käsikuvat ovat minun käsialaani. Haasteellisinta on löytää optimaalinen veren kofeiinipitoisuus ja pitää kamerakäden jännitysvapinat kurissa. Vaikeusaste: keskivaikea.

Tilanne kuitenkin etenee vaikket myönnä sitä. Pikkuhiljaa huomaat, että se ei ole enää hallinnassasi.

Ruokahalu

Kun postaustahti on kolmesti päivässä ja postaaja pienikokoinen naisihminen, tarvitaan melkoinen jätemylly, jotta jääkaappi ei täyttyisi eilisistä ruuista. Tässä haasteellisessa tehtävässä olen suoriutunut mielestäni mallikkaasti ja kaikki ruuat ovat löytäneet tiensä mahaani. Biojätteen määrä on suorastaan mitätön. Moni on pohtinut (etenkin naisihmiset) miten en liho, vaikka syön päivittäin Saaran herkkuja. Heillä ei taida olla minkäänlaista käryä, kuinka paljon nuoret miehet syövät. Muistaakseni oli jokin sananlasku, johon liittyi rahan pankkiin tallettaminen nuoren miehen nukkuessa. Äitini taisi hokea sitä usein. Vaihtoehtoinen teoria on ollut lapamadot, mutta testeissä en ole halunnut käydä, koska tilanne on tällä hetkellä optimaalinen. Ruokahalu on ehkä enemmänkin ominaisuus kuin taito, sitä joko on tai ei, joten vaikeusaste riippuu sen määrästä tai määrän puutteesta. Toisaalta nälkä kasvaa syödessä. Vaikeusaste: helppo-vaikea.

Kupeista siirrytään vahvempaan kamaan. Syöksykierre on katkaistava tai myönnettävä ”hei, asun kuvausstudiossa”.

Kärsivällisyys ja nälänsieto

Nälkä? Miten voi olla mahdollista? Tämä ei ole ulkopuolisin silmin kovin ilmeinen, mutta moni unohtaa mikä on se hinta, joka kauniista ruokakuvista maksetaan. Siitä hetkestä, kun paistetun sipulin aromi on muuntautunut hajureseptorin välityksellä aivoja hiveleväksi sähköiseksi sinfoniaksi ja keho on joka solua myöten valmistautunut vastaanottamaan tämän taivaallisen aterian siihen hetkeen, kun varsinaisesti pääset syömään, voi kulua hyvinkin pitkiä aikoja. Kaikki kuvataan. Kuvataan uudestaan: ylhäältä, sivusta, kädellä ja ilman. Lopputulos on antiikkikulhosta syötävä erittäin herkullinen, mutta hieman jäähtynyt ateria. Ateria, jota olet mehustellut ajatuksissasi jo monen tunnin ajan. Pitkän linjan pitkäpätkäpaastoajana aka unohdan/en jaksa syödä aamupalaa, tämä ei ole ollut minulle mikään suuri ongelma. Syön nyhtökaurani kuten pihvini, mediumlämpöisenä. Vaikeusaste: monelle vaikea.

Visiitti mustikkapensaassa on kohtelias ja huomaamaton tapa ilmaista näläntunnetta

Tiski

”Mutta teillä on tiskikone”. Tiedän. Silti en ole eläissäni tiskannut näin paljoa. On hassua, miten kahden tunnin tiskauksen jälkeinen kahden tunnin kokkaus palauttaa astiat lähtökuoppiinsa ja tuijotat sitä samaa vuorta, jonka juuri valloitit. Saaran suusta pääsee pahoitteleva ”sori”, johon on vaikea vastata muuta kuin ”ei se mitään” suu täynnä juuri leivottua mutakakkua. Vaikeusaste: mahdoton.

En välttämättä pysty kiteyttämään kattavaa tieteellistä synteesiä siitä, mitä kaikkea vaaditaan ruokabloggaajan poikaystävänä olemiselta, tai ylipäätään löytämään juuri kirjoittamastani tekstistä yksittäistä punaista lankaa, mutta toivottavasti nämä pienet välähdykset riittivät antamaan jonkinlaisen kuvan siitä, millaista on seurustella ruokabloggaajan kanssa. Se on kuin mikä tahansa parisuhde. Mutta paremmalla ruualla.

Linkitän tähän alle vielä pätkän Takenia, romanssia parhaimmillaan

Jäikö nälkä?

9 kommentit

Wilhelmiina/Ruokakonttuuri 29.04.2017 - 16:02

Mahtava postaus. 😀 Vaikka meidän huushollissa ruokabloggausilmiö on varmasti monta astetta lievempi kuin teillä (mm. verkkaisempi postaustahti, suhteellisen vaatimattomat rekvisiittavalikoimat ja toisaalta enemmän neliöitä kippojen ja kuppien säilyttelyyn), niin tästä tekstistä löytyi monta samaistumisen kohtaa. Markus on hauskalla tavalla pukenut sanoiksi asioita, jotka ovat läsnä varmasti aika monen ruokabloggaajan arjessa.

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 29.04.2017 - 16:04

Haha, kiitos kommentista Wilhelmiina! 😀 Jep, näistä monet taitaa olla tuttuja arjen asioita ruokabloggaajien kumppaneille. Ehkä tää pitäs nimenomaan luetuttaa niillä poikaystäville, jotta he tietävät, etteivät ole yksin 😀

Vastaa
Sari Atula 29.04.2017 - 19:08

Olemme Iiriksen kanssa lukeneet tämän tänään monta kertaa ja nauraneet joka kerranOlemme edelleen sitä mieltä (paitsi Iiris joka eläisi lumipanttereilla) että Markuksen osa on kuitenkin…aika hauska ja monipuoliset edut voittavat suhteelliset haitat

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 29.04.2017 - 19:16

Haha 😀 Jes saatiin teidät nauramaan! ja Markuskin juuri nauroi ääneen tälle kommentille 😀

Vastaa
Markus 29.04.2017 - 22:28

Kiitokset kommenteista! Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että edut voittavat selvästi suhteelliset haitat. Iiriskin olisi kateellinen näille uusille limited edition Puma panttereille, jotka rantautuivat eilen blogin sivutuotteena kotiimme 😉

Vastaa
Aurora 30.04.2017 - 00:44

Ihana postaus! 🙂 Naureskelin täällä itsekseni 😀

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 30.04.2017 - 06:40

Haha, jes kiitos kommentista! <3 🙂 Hyvä, etten oo ainoo, joka on nauranu ääneen yksinään 😀

Vastaa
Eve 22.06.2019 - 21:49

Heh, mikä postaus!
Olen usein ajatellut, että Markus on jotenkin ihana sivuhenkilö blogissasi (siis ennen kuin ryhdyin kunnolla seuraamaan tätä). Mutta mikä mainio kynäilijä myös!
P.s. Täytynee näyttää postaus miehelleni, kun hän meni eräänä päivänä kannustamaan minua perustamaan ruokablogia…

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 24.06.2019 - 22:15

Aaw, jotenkin ihanasti sanottu tuo ihana sivuhenkilö :). Ihailen itse niin kovasti Markuksen tapaa kirjoittaa (ja muutakin tietysti hänessä, mm. hauskaa persoonaa livenäkin :D). Haha, tai sitten et näytä! Äläkä vaan pyydä soittamaan Markukselle :’D.

Vastaa

Jätä kommentti