Koti Ajatuksia Miksei somessa puhuta ikävistä asioista? -Somepaineet, miellyttämisenhalu ja perfektionismi

Miksei somessa puhuta ikävistä asioista? -Somepaineet, miellyttämisenhalu ja perfektionismi

kirjoittanut Saara / Viimeistä murua myöten

Kirjoitin tämän tekstin tämän viikon keskiviikko-torstai illalla/yöllä. Mietin ja pohdin, voinko julkaista tätä. Somepaineet ovat sellaisia, joiden kanssa varmasti jokainen ”sisällöntuottaja” eli bloggaaja, tubettaja, instagrammaaja tms. painii. Itse tiedän, että tämä kirjoitus purkautui aivan muista syistä kumpuavasta stressistä ja uupumuksesta kuin blogiin liittyvistä syistä. Mutta muista syistä ei ole soveliasta kirjoittaa kaikelle kansalle nyt ja heti, vaan vasta kun tilanteeseen tulee joku järki. Joka tapauksessa huomaan, kun muut elämän asian alkavat painaa, niin kokee myös muut kivat asiat stressaavina. Jopa niin mukavista asioista kuten kavereiden näkemisestä ja/tai liikunnasta voi tulla stressi ja paineita – ja niin tässäkin kohtaa se purkautui pienenä stressinä myös blogiin liittyviä töitä kohtaan, jotka lähtökohtaisesti ovat niitä kaikista kivoimpia ”töitä”. Lainausmerkeissä töitä. Blogitöillä tarkoitan blogin kautta saatuja valokuvaus-ja reseptitöitä.

On luonnollista, että huonoina hetkinä kokee epäonnistumista ja huonommuuden tunnetta vähän jokaisella elämänalueella.

Nyt päätin kuitenkin julkaista tämän.

Tietysti tulin kirjoittamaan blogia sitten juuri nyt, kun miljoonat deadlinet kaatuvat niskaan. Seuraavaksi alan varmaan pestä ikkunoita ja jynssätä hammasharjalla vessan kaakeleiden saumauksia näin keskellä yötä.

Olin juuri kirjoittamassa puhtaaksi reseptiä asiakkaalle, kun huomasin, etten ollut merkannut ylös paistoaikaa ja taas sai repiä vähän hiuksia päästä, että hitsi, nyt on sekin ruoka tehtävä vielä kertaalleen uusiksi. Ei siinä, oikein hyvä ruoka, mielellään syön uudestaan, mutta kun olisi ne kaikki muutkin reseptit jonossa testattaviksi, eikä aikaa nyt olisi. Multitaskaus tuottaa juuri tätä. Teet kolmea ruokaa yhtäaikaa, ja samalla yrität päästä kiinni päivän uutisista ja suunnitella päässäsi vielä ruokien kuvattavuutta.

Sitten huomaat, että jäi se resepti kuitenkin kokkaushetkellä kirjoittamatta ihan tarkalleen ylös tai post-it lappu hävisi jonnekin, ja jälkikäteen joutuu sitten vähän arvailemaan ja kaivelemaan aivojen sopukoita. Tämä arvailu ja kaivelu ei vaan käy päinsä. Varsinkaan resepteissä, joihin on mahdoton tehdä muutoksia jälkikäteen (kuten vaikkapa asiakkaalle tai kirjoihin menevät reseptit). Markuksen kikkakolmonen tähän: käytä radionauhuria vieressä, kun kokkaat ja sanele sille aina, kun joku ainesosa menee ruoan sekaan. Sitten pitäisi jälkikäteen kuunnella pari tuntia nauhuria?

Reseptien kehittelypaineita

Mitä itse ihan reseptien kehittelemiseen tulee, niin siihen voikin vasta liittyä paineita. Haluan jakaa vain tosi, tosi hyviä reseptejä. Monta kertaa olen innolla tehnyt jonkin ruoan, kuvannut ja vasta syödessä huomannut sen olevan keskinkertaista. Sellaista perusruokalaruokaa. Se resepti ei sitten päädy koskaan tänne tai jos idea taustalla on ollut hyvä, niin sitten sitä makua on vain kehitettävä paremmaksi. Joka kerta ei voikaan keksiä mitään maata mullistavaa reseptiä, mutta tärkeintä on, että itse pidän siitä ja luotan myös Markuksen kehuihin. Olen jo oppinut tunnistamaan kehujen äänensävystä ja määrästä, onko joku oikeasti todella, todella hyvää vai sellaista, joka kelpaa kyllä huomiseksi eväsruoaksi, mutta vain huomiseksi.

Varsinkin aasialaisten reseptien suhteen olen todella kriittinen. Niissä haluan tarjota vain autenttisia makuja ja elämyksiä. Niistä olenkin saanut kaikista eniten kehuja, mikä lämmittää mieltä todella paljon :). Aasialaiset ruoat koen itselleni inspiroivimmiksi, mutta toisaalta niiden reseptien hiominen on kaikista haastavinta suomalaisilla mausteilla ja raaka-aineilla, jotta ne eivät maistuisi siltä perusruokalacurrylta. Voin paljastaa, että monta aasialaista ässää on hihassa, mutta olen säästellyt niitä kuin taiteilija konsanaan sitä jotain hienoa ja mahtavaa hetkeä varten.

Bloggaamiseen liittyvät paineet

Perfektionisti-miellyttäjäluonteelleni blogin pitäminen käy välillä todella raskaaksi. Miksi oikeastaan teen tätä, kun tiedän, että jään vatvomaan päiviksi sitä, jos joku ei sitten onnistunutkaan reseptilläni? Oliko vika minussa vai hänessä? Välillä streessaa avata blogiin tulleita kommentteja, kun ei tiedä yhtään, mitä sieltä pamahtaa kasvoille. Pääasiassa siis ihania kommentteja :). Tai ne kerrat, kun huomaan, että oikeasti kirjoitin reseptiin virheen jossakin ainesosamäärässä ja nyt joku on tehnyt sen väärillä ainesosasuhteilla ja saanut väärän käsityksen ruoasta oman huolimattomuuteni vuoksi. Ne kerrat, ne kalvavat mieltäni jo useampia päiviä – toisinaan toista viikkoa tai jopa kuukautta. Neljäsataa reseptiä voi tietää sitten aika monta taustanatinaa pään sisällä.. Ihan jo vain sekin voi kaihertaa pahasti, jos en kotona henkilökohtaisesti onnistu jossain ruoassa ja joudun tarjoamaan sitä Markukselle tai puhumattakaan, että joillekin muille. Epäonnistuneet ruoat syön mielelläni vain ja ainoastaan itse, jos mahdollista :D.

Entä sitten, kun pitäisi vielä olla perillä omasta seuraajamäärästä ja siitä, mitkä postaukset menestyvät ja mitkä ei? Siksi välttelen Google Analyticsissa käymistä ja muuta Instagram-tykkäysten määrän tarkkailua, koska tiedän sen tuottavan vain lisähuolta, jos huomaa negatiivista kehitystä tai muita notkahduksia. Mitä tein väärin? Viimeinen virhe on sitten alkaa verrata itseään muihin. Somekateus, se se vasta voi olla paha. Silloin vain yritän muistaa, että monesti niiden menestyneimpien tyyppien elämä on toisaalta ihan samanlaista kuin muidenkin. Ja myös tiedän, että upeat tilannekuvat vaikkapa vaahtokylvyistä samppanjalasin ja ilmapallojen kanssa ovat useimmiten epätodellisia tilanteita ja vaatineet paljon suunnittelua ja järjestelyjä, eivätkä vastaa realismia. Tai ne kerrat, kun on tullut ilmi joiltakin suosituilta matkainstagrammaajilta, että he ovatkin vain kotisohvaltaan photoshopanneet itsensä New Yorkiin (toki ekologinen matkailutapa sekin). Toisaalta taas menestyminen vaatii yleensä niin kovaa työtä, että siihen uhraa monesti yöuniensa lisäksi myös ystävien ja perheen kanssa vietettyä aikaa (koskee ihan muitakin menestyjiä kuin ”somemenestyjiä”.

Sekin on paradoksaalista. Mitä enemmän saa kehuja, sitä enemmän alitajuntaisesti kokee, että seuraavalla kerralla on onnistuttava vieläkin paremmin ja vähintäänkin yhtä hyvin. Hurjaa. Toisaalta ilman minkäänlaista palautetta, ja varsinkin ilman kehuja tai kiitosta kokisi taas epäonnistuneensa. Tämä koskee varmasti montaa yrittäjää ja perfektionistia alalta kuin alalta.

Ehkä lisääntyneet kävijä-ja muut seuraajamäärät tuovat myös oman paineensa. Hirveästi ihmisiä täällä käy, enkä tiedä yhtään, keitä he ovat ja että mitä he ajattelevat? Lukeeko joku nytkin vahingonilolla tätä tekstiä? Vakavammat aiheet (kuten tämä) varsinkin voivat tuottaa paineita, että saanko tästä nyt negatiivista kommentointia?

Tietenkään nämä eivät päivittäin vaivaa mieltä, muuten en varmasti pitäisi blogia. Mutta kuten sanottu, heikoimmilla hetkillä.

Paineet ovat välillä realismia blogin pitämisessä. Varsinkin heillä, jotka tekevät tätä elääkseen. Ennen oman blogin aloittamista en todella osannut arvostaa bloggaajia samalla tavalla kuin nykyisin. Että toisten pää kestää vuosia ja vuosia jatkuvaa esilläoloa, arvostelun kohteena olemista, sanoistaan ja tekemisistään vastaamista muille, uusien mielenkiintoisten aiheiden esille nostamista, niin että ne noudattavat yhtenäistä linjaa, tukevat isompaa hyvää ja edistävät samalla omaa tietoisuutta ja brändiä, mutta niin että mielipiteiden ääneen sanomisella ei pilaa kuitenkaan omia työmahdollisuuksiaan tulevaisuudessa.

En valita, en todellakaan valita. Olen siis äärettömän kiitollinen, että minulle on tarjottu niin paljon kivoja töitä blogin kautta :). Asiakastyöt tuovat myös haastetta ja konkretiaa tähän tekemiseen, mikä on oikeasti ihan parasta. Siis itsensä haastaminen ja se, että on jokin annettu työtehtävä. Fiilis siitä, että olen oikeasti onnistunut niin hyvin, että minut halutaan palkata kuvaajaksi tai reseptikehittelijäksi.

Perfektionismia joka elämänalueella

Perfektionistiminäni haluaa vain toteuttaa kaikki vastaanotetut työt tunnollisesti ja huolella, niin että voi seistä niiden takana ja olla ylpeä tekemästään työstä. Samalla se haluaisi pitää kodin tip-top-kunnossa, hoitaa päivätyönsä kunnialla ja olla rakastava tyttöystävä, ajattelevainen kaveri, kunnollinen tytär, huolehtivainen lapsenlapsi ja mukava sisko, sekä voida fyysisesti hyvin, urheilla, viettää riittävästi aikaa luonnossa palautuakseen ja sivistää itseään lukemalla kirjoja, niin ja vielä tehdä vain mahdollisimman oikeita ratkaisuja ja ostopäätöksiä eettis-ekologisesti. Se on sitten vain se miellyttäjäminäni, jota kalvaa ja stressaa, jos jälkikäteen tulee ajatuksenpilkahdus, että kaikki ei mennytkään/menekään ihan putkeen..

Nyt annan siis synninpäästön itselleni tällä tekstillä. En pysty olemaan aina täydellinen. En halua myöskään, että yrittäjänä tekemäni työt (valokuvaus, reseptiikka ja muu sisällöntuotanto) vievät täydellisyyden tavoittelullaan kaiken vapaa-ajan ja ihmissuhteiden edelle. Pitäisi muistaa myös elää sitä elämää.

Miksei somessa jaeta sitten ikäviä asioita?

Erityisesti sosiaalinen media ja internet noin yleensä ovat luoneet valtavasti paineita onnistua vähän jokaisella elämänalueella. Liian helposti sitä vertaa tiedostamattaankin itseään jonkin verran ainakin muihin. On tietysti hyvä, että on olemassa jokin positiivinen paikka kaikkien ikävien uutisten rinnalla, mutta täydellisellä somella on ne kääntöpuolensa.

Niinpä sosiaalisessa mediassa on hyvä muistuttaa ajoittain muita, että kenenkään elämä ei ole täydellistä. Jokainen meistä pääasiassa inspiroituu jakamaan asioita vain hyvillä hetkillä mielen ollessa positiivinen. Edes bloggaaminen ei ole pelkkää ruusuista hommaa. Huonompina hetkinä joku sosiaalinen media ei voisi vähempää kiinnostaa ja vielä vähemmän sitä haluaa antaa sen kuvan, että olisi hakemassa sääliä, eikä myöskään halua kuormittaa muita omilla ongelmillaan, kun jokaisella on omansa. Sitä on myös todella haavoittuvaisessa tilassa, ja pelkää mitä reaktioita saakaan aikaan. Sosiaalista mediaa ei välttämättä halua edes avata, koska siellä näkee nimenomaan vain positiiviisuutta kaikkialla ja että muilla menee niin hyvin, jolloin oma tilanne tuntuu vielä ikävämmältä. Muut saa tehdä mukavia töitä, joissa ei tarvitse elää jatkuvan stressin, kiireen ja epävarmuuden alla. Muut ehtii vapaa-ajalla urheilla. Muut ehtii nähdä kavereita ja viettää kivoja piknikejä ja käydä ulkona edes päivän aikana. Jotkut saa työkseen vaan järjestellä lusikoita oikeaan asentoon ja käydä samppanjalounailla. 

Kaikista asioista ei voi edes somessa avautua, koska usein huonommat elämäntilanteet liittyvät myös kolmanteen osapuoleen (esim. työpaikkaan), eikä kolmatta osapuolta sovi välttämättä sotkea julkisesti mukaan. Tai huonompi hetki voi muuten liittyä valtavaan häpeäntunteeseen (koskien esim. taloudellisia seikkoja tai henkilökohtaisissa projekteissa epäonnistumista) eikä siksi halua niistä puhua. Sen vuoksi on myös luonnollista, että huonommista tilanteista puhutaan, kun niistä on päässyt yli.

Huom, lopputeksti ei ollut omaa kokemusta ja näkemystä, vaan teksti sisälsi yleisemmin syitä, miksi joku ei välttämättä julkisesti kerro, kun menee huonommin. Minulla on kyllä ihania kavereita, maailman välittävin poikaystävä, hyvät välit kaikkiin vanhempiin, isovanhempiin jne ♡.


Toivon vain, että jokainen osaisi olla itselleen armollisempi. Tsemppia jokaiselle ♡. Mulle saa laittaa viestiä millä tahansa tavalla, jos haluaa keskustella tai avautua omasta tilanteestaan.

Edit näin jälkikäteen 25.5. Tuntuu uskomattomalta, että olen kokenut näin paljon stressiä. Se se on, kun on jokin iso stressitekijä elämässä, niin voi johtaa noidankehään, jossa vähän kaikki alkaa ahdistaa.. Nyt menee kyllä jo vähän paremmin :). Some tai blogiin liittyvät asiat eivät ainakaan ahdista.

Jäikö nälkä?

10 kommentit

Tanja 18.05.2019 - 12:52

Hyvä kirjoitus! Pystyn allekirjoittamaan täydellisesti vaikka en somepersoona olekaan!
Vaikutat huipputyypiltä ja blogisi ja reseptisi kuvista puhumattakaan ovat ihania! Tsemppiä ja voimia hankaliin hetkiin, ole armollinen itsellesi (tiedän, helpommin sanottu kuin tehty, mä opettelen sitä pikkuhiljaa reilusti päälle nelikymppisenä).

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 18.05.2019 - 15:12

Kiitos paljon Tanja <3. Toivoisi juuri, että oppisi ottamaan asiat vähän iisimmin ja rennommin ennen kuin täysin palaa puhki sen vuoksi :).

Vastaa
Hanna 18.05.2019 - 21:24

Niin ymmärrän! Ja todellakin kunnioitan, arvostan ja tsemppaan ihmisiä jotka uskaltaa kertoa että asiat ei oo niin helppoja. Ei oikeasti ihminen voi vaan jaksaa, pystyä ja kyetä kaikkeen eikä missään nimessä olla täydellinen. Se. Täydellisyys. Näin someseuraajana, ruokarakastajana, käsityörakastajana, puutarharakastajana jne en oikeesti odotakaan mitään täydellisyyksiä. Instasta ja blogeista hakee inspiraatiota, ei täydellistä ohjetta. Ja yhteisöllisyyttä. Tykätään yhdessä samasta ruuasta, tehdään yhdessä käsitöitä jne. Itse väsyneenä sairaanhoitajana joka on kipuillut epikondyliitin vuoksi koko talven on joutunut oikeasti opettelemaan itsensä hyväksymistä vähemmän aktiivisena ihmisenä. Helppoa ei ole mutta hiton hyvää tekee.

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 19.05.2019 - 08:06

Kiitos Hanna sullekin :). Sähän sanoit muuten ihanasti sen, mikä tässä blogin pitämisessä on parasta. Jonkinlainen virtuaali-yhteisöllisyys samojen aiheiden ääressä :). Tietenkään ei tarvitsisi olla täydellinen (paitsi asiakastöissä :’D), eikä kukaan voi ollakaan :). Eikä mikään varmasti tule tässä muuttumaankaan tästä yhdestä ahdistuksesta huolimatta <3.

Vastaa
Glotter-Bäckerin 20.05.2019 - 15:17

Toi oli kyllä niin hyvin sanottu! Että inspiraatiotahan täältä haetaan ja tunnetta, että joku muukin innostuu samasta tai välittää samoista jutuista, vaikka siitä ympäristöstä. Ihan jo näiden kuvien katseleminen blogissa on monesti tosi voimaannuttavaa!

Eikä edes niissä asiakastöissä tarvi olla täydellinen, koska tavallisissa palkkatöissäkään kukaan ei ole sitä. Koska ollaan ihmisiä. Mokia sattuu ja jälkeenpäin ollaan viisaampia. Mutta kannattavuuden vuoksi kaikkia mokia ei voi eikä kannatakaan välttää, koska niiden välttäminen olisi niin hidasta että tulisi liian kalliiksi.

Rimaa voi laskea ja huomata, ettei maailma siihen kaadukaan. Tai tulos voi jopa parantua? Tätä harjoittelen itse päässäni usein ja aina.

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 20.05.2019 - 21:00

Se on kyllä ihan totta, ei kukaan ole palkkatöissäkään täydellinen, mutta silloin se tuntuu, että se ei ollut niin henkilökohtaista.. tai en tiedä :D. Mutta se on ihan totta, että kannattavuuden vuoksi se ei todellakaan ole hyvä :’D. Yhtäkin reseptiä+kuvaa asiakkaalle hioin viikon verran useana eri päivänä ja sitä rataa, että sain siihen varmaan viiden työpäivän tunteja laitettua ja lopputulokseksi ”palkkaa” siitä sai puolikkaan normipäivän verran.. 😀 Ja monesti olen voinut lähettää asiakkaalle kuvat ja olen sitten heti perään laittanut viestiä, että hei älä sittenkään käytä niitä kuvia vielä, haluun kuvata koko homman uusiksi, kun en ollut ihan tyytyväinen ja saanut sitten vastaukseksi, että me ollaan näihin kyllä oikein tyytyväisiä.. 😀

Vastaa
Heidi 18.05.2019 - 21:31

Hei. Luin postauksesi aamupäivällä ja tulin todella surulliseksi siitä, että ruoskit itseäsi niin kovin ankarasti. Pidän todella paljon blogistasi ja tavastasi kirjoittaa; luen postaukset aina vaikka en ehtisikään tai jaksaisikaan kokata. Toivon sydämestäni, että pystyisit mahdollistamaan itsellesi ”armollisia hetkiä”, jolloin voisit päästää irti täydellisyyden tavoittelustasi. Oikeastihan mikään ei ole ihan täydellistä, aina on parannettavaa… ja siinähän se koukku onkin.
Veikkaan, että blogisi lukijat seuraavat sinua aidosti kiinnostuneina eivätkä virheitä etsivinä tai epäonnistumista toivovina. Minä ainakin!!!

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 19.05.2019 - 08:04

Kiitos Heidi <3. Ihana palaute :). Toki tiedän, että näin se on, kukaan ei pysty olla täydellinen, ei yhtään missään :). Enkä sentään ole näin ankara itselleni joka päivä, tai edes kovin usein. Mutta väsyneenä ja ahdistuneena jostain isommasta (joka nyt siis oikeasti johtuu päivätöiden kuormittavuudesta) sitä alkaa ahdistua sitten muustakin. Näin viikonloppuna onkin taas jo paljon parempi fiilis ja ihmettelen nyt itsekin tätä postausta, että olenko todella ollut näin ahdistunut arkipäivisin :D..

Vastaa
Janni 25.05.2019 - 19:21

Saara, olet inspiroiva, taitava ja hieno ihminen. Pohdit tärkeitä asioita, joita on varmasti terveellistä pysähtyä miettimään sen kaltaisessa työssä kuin sinulla on – ja sitten pohdintojen ja tunteiden tarkastelun myötä kirkastaa se juuri oma tapa elää, olla ja tehdä työtään. Musta olisi varsin hurjaa ja hirveääkin olla aina täydellinen – mä tykkään elämän rosoisuudesta, siitä että välillä lipsahtaa ja kompuroi, ja antaa muidenkin tehdä niin. Mun huomio kiinnittyi erityisesti pohdintaasi menestymisestä, sillä se mikä juuri sinulle on menestymistä ei ehkä ole sitä jollekin toiselle. Onko menestys mahdollisimman paljon seuraajia, lukijoita, työkeikkoja, palkintoja tai kehuja, niin kuin some-piirit kenties antavat ymmärtää? Vai se että elää aidosti, tuntee isosti, toteuttaa itseään ja intohimojaan ylpeästi omana itsenään? Vai jotain muuta?
Paljon tsemppiä oman elämän haasteisiin! Kiva oli lukea myös uudemmasta postauksesta, että mieliala on jo paljon parempi. 🙂

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 25.05.2019 - 22:26

Kiitos Janni :). Melkeen on tehnyt mieli poistaa jo tämä postaus sittemmin. Koska ei myöskään halua osoittaa omaa haavoittuvaisuuttaan :D. Haha. Perfektionismi on luonteenpiirre, josta pitäisi päästä eroon ja onneksi pahin terä on siltä jo Markuksen myötä taittunut. Puhuinko menestymisestä postauksessa :o. Näköjään käytin tuota sanaa. Viittasin menestyksellä myös esim. bisnesmaailman toimitusjohtajiin ja sen sellaisiin, jotka titteleiden perusteella ovat menestyneitä urallaan. Lääkäripiirreissä se tarkottaisi mahdollisimman paljon julkaisuja, dosentuuria, professuuria, joita moni tavoittelee ja ihannoi, mutta vierestä seuranneena tietää, että heillä menee kaikki vapaa-aikakin sitten töiden parissa.. Somemaailmassa menestyminen vähän väkisinkin meinaa juuri noita mainitsemiasi.. Tai siis ainakin ulkopuolisilla mittareilla ja niillä ainoilla mittareilla, joilla niitä voi mitata jotenkin kvantitatiivisesti.. Tai voinko sanoa itseäni menestyneeksi, jos vaan teen just näitä ihania asioita, mutta kukaan muu ei välitä siitä? :D. No joo, olen silloin menestynyt ehkä omassa mielentilassa, että on löytänyt jutun, jota tykkää tehdä vaikka kellon ympäri :). Todellisuudessahan siis blogi tai muu kanava ei ole menestynyt vain seuraajamäärien perusteella. Tai se ei ole mikään koko totuus. Paljon parempaa on se, että olisi vaikka vain sata kävijää, mutta ne sata olisi sitten ”kavereita” tai aktiivisessa vuorovaikutuksessa :). Mutta aika hyvä pointti tuo menestys-sana!

Vastaa

Jätä kommentti