Markuksen kertomus yöllisistä tapahtuneista, jotka varjostivat Italia-reilimme loppumatkaa. Pohjustuksena: matkustimme tämän vuoden huhtikuussa raiteita pitkin Etelä-Italiaan ja takaisin.
Päädyimme Italiassa tilanteeseen, jossa jouduin miettimään, pitääkö minun kohta käyttää matkarattaitamme lyömäaseena mahdollista tunkeilijaa vastaan vai menenkö itse ovelle yllättämään hänet. Ei mitkään kaikista miellyttävimmät vaihtoehdot.
Tilannetta täytyy hieman taustoittaa. Olimme Saaran ja puolitoistavuotiaan taaperomme kanssa juuri saapuneet Etelä-Italiassa sijaitsevaan Bariin, kun päätimme muuttaa seuraavien päivien suunnitelmiamme ja varata majoituksen läheisestä rantakaupungista Monopolista. Päivän varoajalla AirBnB-tarjonta oli laihanpuoleista, joten päädyimme valitsemaan edullisimman. Ainoa mietityttänyt asia oli se, että kohdetta vuokraava mies oli aloittanut toimintansa vasta kuukausi sitten eikä siitä ollut vielä yhtään arvostelua. Mutta jostainhan kaikkien on aloitettava, ja saattaisimmehan hyvin olla hänen ensimmäiset viisi tähteään.
Saavuimme Monopoliin iltaseitsemältä. Asunto näytti vielä astetta kolkommalta kuin kuvissa ja siinä oli yksi hyvin kummallinen piirre. Huoneen nurkassa, vessan vieressä, oli ovi, jonka yläosa oli sumennettua lasia ja sen toiselta puolelta kuului keskustelua. Meillä oli kiire lähteä etsimään illallispaikkaa, mutta saadakseni mielenrauhan minun oli vielä varmistettava, että tuo ovi oli lukossa, ennen kuin jättäisimme kaiken omaisuutemme huoneeseen. Ovessa oli vanhanaikainen lukko ja suuri avaimenreikä, mutta onneksi viereinen vessa peitti näkyvyyden sänkyymme. Siitä huolimatta lasiovi ja suuri avaimenreikä olivat yksityisyyden kannalta melko häiritseviä elementtejä. Yritin painaa jäykkää kahvaa mahdollisimman varovasti, mutta kevyt painalluskin sai sen vinkumaan kiusallisesti. Ei auttanut kuin painaa kahva ronskisti pohjaan. Lukossa. Hyvä. Sitten mentiin. Emme koskaan tavanneet toisessa huoneessa olleita ihmisiä, koska poistuimme välittömästi Monopolin kaduille etsimään ruokaa.
Monopoli on erittäin kaunis kaupunki valkoisine kivitaloineen ja korkeine muureineen ja äänekkään Barin jälkeen meitä odotti levollinen hiljaisuus. Kuulimme taas aallot ja linnut, ruoka oli hyvää ja ihmiset olivat juhlatuulella.
Asuntoon palatessamme kello oli jo kymmenen, joten Saara ja taapero menivät suoraan nukkumaan. Viereisessä huoneessa joku katsoi televisiota äänet tapissa ja koska väliovi oli huonon äänieristyksensä lisäksi myös lasia, makuuhuoneemme peräseinälle heijastui televisio-ohjelman tahtiin välkkyvä valoshow. Ehkä siellä on joku huonokuuloinen vanhus, ajattelin. Olimme heidän ensimmäiset vieraansa, joten tuntui epäkohteliaalta mennä koputtelemaan väliovea näin iltamyöhään. Viisi tähteä tippui ajatuksissani kolmeen. Saisivat palautteensa kirjallisena. Ja olihan minulla korvatulppani ja silmälappuni. Jäin vielä suositusten vastaisesti sänkyyn puhelimelleni, koska ei väsyttänyt.
Puolen yön aikaan havahduin siihen, ettei puhelimessani ollut ollut taaskaan mitään järkevää sisältöä, joten kampesin itseni sängystä ja tein iltatoimet. Sammutin huoneemme valot ja palasin sänkyyn tuijottamaan sen jalkopäässä näkyvää valonäytelmää. Uni ei tullut. Kaksi tähteä. Minulla kävi kuitenkin uskomaton tuuri, koska juuri tuolloin viereisessä huoneessa ollut henkilö päätti lopettaa television katselun. Ehkä hän menisi viimein itsekin nukkumaan. Hyvä niin. Valot tosin jäivät vielä päälle. Päätin nousta vielä kertaalleen vessassa käydäkseni, mutta en koskaan päässyt sinne asti.
Lasioveen oli piirtynyt kookas tumma varjo. Sen takana seisoi joku.
Kuvaus saattaa ehkä kuulostaa dramaattiselta, mutta aluksi se oli kuitenkin kaikkea muuta. Olinhan koko ajan tiennyt, että viereisessä huoneessa oli joku. Ajattelin vain, että ehkä hänen piti vielä tehdä siinä jotain, mutta varmasti hän kohta sammuttaisi valot ja poistuisi siitä seisoskelemasta. Jäin odottamaan. Outoa oli se, ettei hän poistunut.
Minuutit kuluivat, mutta hän vain seisoi ovemme takana. Aika-ajoin hän kumartui eteenpäin tekemään jotain. Viiden minuutin jälkeen tilanne alkoi mennä jo oudoksi. Miksi hän seisoi ovemme takana keskellä yötä? Pariin otteeseen hän poistui ovelta sammuttamaan valot, mutta selvästi palasi takaisin ovelle vain käydäkseen laittamassa valot hetken päästä takaisin päälle. En keksinyt muuta selitystä hänen toiminnalleen kuin sen, että siellä oli hämmentynyt muistisairas vanhus, joka oli unohtanut uuden huonejärjestelyn. Muistisairaaksi vanhukseksi hän tosin onnistui pysyttelemään oudon hiljaa.
Kun hän oli seissyt ovemme takana yhtäjaksoisesti kymmenen minuutin ajan, aloin jo pohtia, onko tämä edes todellista. Mutta koska en ollut tähän mennessä kärsinyt aistiharhoista enkä nauttinut alkoholia tai käyttänyt mitään muutakaan keskushermostoon vaikuttavaa substanssia, eikä minulla ollut ollut mitään irrationaalisia ajatuksia tai vainotuksi joutumisen kokemusta, eikä Saara ollut ainakaan maininnut yhtäkkisestä käytökseni tai persoonallisuuteni muutoksista, ja koska osasin edelleen kyseenalaistaa kokemuksiani ja niistä tekemiä johtopäätöksiäni, mikä kertoi etten ollut ainakaan täysin sairaudentunnoton ja siten psykoosissa, päättelin, että tämä oli todellista ja lasioven takana todella seisoi joku. Päättelyketjun läpikäynti ei silti poistanut voimakasta epätodellisuuden tunnetta. Epämiellyttävämpiä skenaarioita alkoi kaivautua esiin mieleni perukoilta.
Yksi ensimmäisistä ja harmittomimmista oli se, että huomasin tilanteen muistuttavan jotain b-luokan kauhuelokuvaa. Aloin miettiä, miksi minua ei pelottanut, vaikka kauhuelokuvissa saattoi jännittää. Se tuntui nurinkuriselta. Oliko kyseessä kenties jonkinlainen selviytymismekanismi, joka piti minut toimintakykyisenä? Musiikki! Sen oli pakko johtua musiikista tai tarkemmin ottaen sen puutteesta. Nykyihminen, homo digitalis, ei näköjään osannut pelätä asianmukaisesti ilman, että häntä oli ensin johdateltu siihen erilaisin tarinankerronnallisin ja audiovisuaalisin keinoin. Siitä huolimatta aloin pistää merkille ympärilläni olevia huonekaluja miettien mitä niistä voisin käyttää aseena, jos tilanne eskaloituisi. Matkarattaat vaikuttivat lupaavimmilta. En siis selvästi pitänyt tilannetta täysin harmittomana. Jotain outoa tässä oli. Ja tuota outoutta ei vähentänyt se, että kun seuraavan kerran hahmo kyyristyi eteenpäin, aloin pohtia, yrittikö hän kumartuessaan katsoa avaimenreiän läpi meidän huoneeseemme.
Tirkistelijä? Siitäkö tässä oli kyse? Mutta ovelta ei ollut näkyvyyttä sänkyymme. Vai yrittikö hän ensin varmistaa, että olimme nukkumassa? Seisoin näet oveen katsottuna niin, että vartaloni jäi kulman taakse piiloon, joten pimeässä minua olisi vaikea nähdä. Aivoni yrittivät edelleen pitää kaksin käsin kiinni tilanteen normaaliudesta kyseenalaistaen jatkuvasti päätelmiäni. Olin varmasti ymmärtänyt jotain väärin. Ainakin tarvitsisin lisää todisteita. Aloin jopa pohtia, pitäisikö minun hiippailla oven eteen, ja kun hän seuraavan kerran katsoisi avaimenreiästä, olisin häntä vastassa. Ehkä hän pelästyisi ja lopettaisi toimintansa. Hylkäsin idean päättömänä. Mikäli hänen toimintansa motivaattorit todella olivat pahantahtoisia, tilanne saattaisi eskaloitua. Tässä ei ollut kyse vain minusta, vaan koko perheestäni. Oli toimittava varoen.
Tällaisessa tilanteessa on yllättävän vaikeaa päättää oikeanlaista toimintamallia ja oikeaa hetkeä, milloin toimia. Mitään laitonta ei ollut tietääkseni vielä tapahtunut ja tilanne oli edelleen jonkinlaisella väärinkäsityksellä kuitattavissa. Minulla oli vain omat havaintoni ja niistä vedetyt johtopäätökseni; tilanne saattoi näyttää hyvin erilaiselta lasioven toiselta puolelta katsottuna. Ja nyt hän oli seissyt ovemme takana jo viisitoista minuuttia, kynnys henkilön puhutteluun oli noussut niin korkeaksi, etten enää uskaltanut. En tiennyt kuka hän oli tai mitä hän halusi. Mieli jankutti, että Italia on Suomen tapaan turvallinen maa. Joutuminen rikoksen uhriksi oli tilastollisesti hyvin epätodennäköisetä. Eihän niin voinut käydä. Ainakaan meille. Mutta en voinut loputtomiin kieltää itseltäni, että harvinaisten sairauksien tapaan oli olemassa aina se joku, jolle niin kävi, eikä tilastoksi päätyminen yleensä tiennyt mitään hyvää.
Ajatukseni katkesivat hiljaiseen vinkunaan, enkä heti ymmärtänyt, mistä se tuli. Vasta kun kuulin äänen toistamiseen, ymmärsin. Ovenkahva. Joku painoi ovenkahvaamme ja yritti tehdä sen mahdollisimman äänettömästi. Kriittinen piste oli ylitetty. Mistä ikinä tässä olikaan kyse, en ollut enää valmis selvittämään, mihin se tulisi päättymään. Kertasin faktat. Hän oli aloittanut toimintansa vasta, kun olimme sammuttaneet valot. Hän oli seissyt lasioven takana hiirenhiljaa jo viidentoista minuutin ajan. Hän kumarteli ovenkahvan suuntaan mahdollisesti katsoakseen avaimenreiästä läpi (sitä en voinut tietää varmuudella), ja nyt hän oli kahdesti painanut ovenkahvaamme. Hänellä oli avain, joten mikäli hän haluaisi tulla huoneeseemme, meillä ei ollut keinoa estää sitä. Oli aika toimia.
Herätin Saaran ja laitoin valot päälle. Oveen piirtynyt tumma varjo katosi välittömästi ja viereisen huoneen valot sammuivat. Kuulin hänen pikaiset kaikkoavat askeleensa. Saara oli ymmärrettävästi täysin tolaltaan selitettyäni hänelle tilanteen. Keräsimme tavaramme ja poistuimme vähin äänin asunnosta Monopolin kaduille. Kello oli puoli yksi yöllä. Asunnosta ulos pääseminen oli suuri helpotus, ja onneksi taaperomme nukahti uudelleen matkarattaisiin, mutta nyt olimme uuden haasteen edessä. Missä yöpyisimme?
Kaduilla liikkui vielä jonkin verran päihtyneitä ihmisiä Vapautuspäivää juhlistamassa. Yritimme selvittää, oliko alueella hotelleja, mutta kunnollista tietoa ei löytynyt, ja kaikkien löytämiemme majoituspaikkojen valot olivat pimeinä. Aloimme jo pohtia, joutuisimmeko viettämään yömme kaduilla.
Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu vahvasti asioista yksin selviytyminen ja kynnys avun pyytämiseen on suuri. Nyt kuitenkin ymmärsimme, että tarvitsimme apua. Lähestyin kahta naista, jotka näyttivät olevan lopettelemassa työvuoroaan ja kysyin, tietäisivätkö he jotain yöpaikkaa, minne voisimme päästä tähän kellonaikaan. Naiset olivat erittäin ystävällisiä ja avuliaita ja alkoivat heti selvittää asiaa soitellen ystävilleen. Lopulta he saivat selville, että kaupungissa pitäisi olla yksi hotelli. Olimme itsekin kävelleet sen ohi, mutta koska valot olivat olleet kiinni, olimme jatkaneet matkaamme. He soittivat etuovesta löytyvään numeroon ja aulan valot syttyivät. Vanhemmanpuoleinen mies käveli avaamaan ovea. Olo oli huikea. Mies kuunteli, kun naiset selittivät hänelle tilanteemme. Pääsisimme vihdoin nukkumaan. Tai niin ainakin luulin.
Mies pyysi meitä odottamaan, koska hänen pitäisi ensin tarkistaa, oliko heillä vapaita huoneita jäljellä. Tämä oli märkä rätti vasten kasvojani. Sulkisiko kylän ainoa hotelli meille ovensa keskellä yötä ja jättäisi meidät kadulle pienen lapsemme kanssa? Emmekö pääsisi edes aulaan odottamaan aamua? Tuolloin se oli tuntunut täysin kohtuuttomalta, mutta ymmärrän nyt heidänkin puolensa. Emme olleet hengenvaarassa. Onneksi meidän ei tarvinnut jäädä pohtimaan tuota vaihtoehtoa, koska heillä oli yksi huone vapaana ja se kustantaisi 233 euroa yöltä. Mies kysyi, oliko hinta meille ok. Se oli hassu kysymys. Kadulleko hän luuli meidän jäävän? Tietenkin se oli ok.
Suurin kiitos kuuluu näille kahdelle naiselle, jotka pyyteettömästi auttoivat meitä hädässämme. Uskon, että vaikka hotelli olisi sulkenut meille ovensa, he olisivat keksineet jonkin toisen keinoin meitä auttaakseen.
Hotellihuoneessa epävarma olo helpotti. Olimme turvassa. Otimme yhteyttä AirBnB:n tukeen ja asiakaspalvelija lupasi yhdistää meidät erityisasiantuntijalle, jotka ratkaisivat tällaisia tilanteita varmistettuaan ensin, että olimme päässeet turvallisesti pois kohteesta. Mitään ei kuulunut, joten päätimme yrittää nukkumista ja yllättäen saimme kuin saimmekin muutaman tunnin nukuttua.
Aamulla erityisasiantuntija oli vastannut ja sanoi alkavansa selvittää tilannetta. Hän kertoi, että AirBnB korvaisi meille tämän hotelliyön, mikä oli erittäin mukava yllätys, koska emme olleet olettaneet, että he näin tekisivät. Meidän pitäisi vain lähettää heille kuitti, jossa piti näkyä pitkä lista erilaisia tietoja hotellista. Hän myös ohjeisti meitä täyttämään reklamaatiolomakkeen vuokrakohteestamme, minkä jälkeen hän alkaisi selvittää tilannetta ja olisi vuokraajiin yhteydessä. Hän mainitsi jo tässä vaiheessa, että kohteen tiedot olivat siltä osin ristiriitaisia, että vuokrailmoituksen mukaan olimme vuokranneet kokonaisen asunnon, joten siellä ei pitäisi olla ketään muita paikalla. Ajattelin sen tarkoittaneen, että ilmoitus oli ollut jollain tapaa harhaanjohtava ja virheellinen.
Aamupalan jälkeen hotellista ulos kirjautuessamme vastaanottovirkailija oli selvästi kuullut yöllisistä tapahtumista kollegaltaan, koska hän oli erityisen empaattinen ja kyseli lisää. Lämmin äänensävy muuttui äkillisesti, kun Saara alkoi luetella AirBnB:n listaamia tietoja, joiden pitäisi näkyä kuitissa, jotta saisimme korvauksen yöstämme. Hän totesi närkästyneeseen sävyyn: ”tärkeintä tässä on se, että te maksatte”. Se särähti korvaani. Tietenkin me maksaisimme, mutta onko todella näin? Kaikkein tärkeintä?
Vaikka meille ei käynyt mitään, jätti kokemus jälkensä loppureissuun. Päiväsaikaan pystyimme nauttimaan olostamme normaalisti, mutta iltaisin tapahtumat palasivat ja alkoi loputon ”mitä jos, entä jos” -pohdinta. Rationaalisesti ajatellen meillä ei ollut enää mitään hätää, mutta tunteet eivät seuranneet loogisia päättelyketjuja. Huomasin, että jos aikaisemmin olin kertaalleen tarkistanut, että ovet olivat lukossa, tein sen nyt kaksi tai kolme kertaa. Pelko tuli viiveellä. Ei tekemistä ja toimintaa lamauttava pelko, vaan sellainen, joka juuri sopivasti vaikeutti nukahtamista. En nähnyt painajaisia, mutta yöt olivat silti levottomia. Eikä sitä auttanut pari yötä myöhemmin tapahtunut tilanne, jossa Saara herätti minut paniikissa keskellä yötä. Uuden vuokrakohteemme eteisen liiketunnistimella toimiva valo oli rävähtänyt päälle ja koko asunto kylpi sen valossa. Nytkö hän viimein saapui? Tätähän amygdalani oli minulle tuputtanut, mutta otsalohkoni oli suppressoinut ajatuksen järjettömänä. Syöksyin sängystä valoa kohti valmiina taistelemaan, mutta portaiden yläpäähän päästyäni huomasin eteisen olevan tyhjä. Tietenkään siellä ei ollut ketään. Toimintahäiriö. Tärisin adrenaliiniryöpyn vallassa silmäillen alhaalla näkyvää ulko-ovea. Yritäkin. Et tule onnistumaan. Sen jälkeen korvatulpat ja silmälaput saivat jäädä ja yöunet heikkenivät entisestään.
Perustavanlaatuinen turvallisuudentunne oli säröytynyt ja esiin pursuvalle irrationaalisen uhkan tunteelle mielikuvitus puki monenlaiset kasvot. Meidät oli ravistettu Rovaniemen lintukodostamme oikean maailman realiteetteihin. Tällaista tapahtuu. Muista pelätä.
Myöhemmin AirBnB:lta tuli viesti, jossa he ilmoittivat, ettemme olleet oikeutettuja rahojen palautukseen. Heidän selvityksensä perusteella yrityksen käyttöehtoja ei ollut rikottu. Mitään muuta selitystä emme saaneet. Vain tuo hajuton ja mauton sopimusjargonilla höystetty lause sekä linkki AirBnB:n viralliseen ohjeistukseen, jossa suositeltiin tällaisissa tilanteissa olemaan ensisijaisesti yhteydessä kohdetta vuokraavaan tahoon. Oikeasti? Ei jäänyt epäselväksi kumman osapuolen tarinaa oli uskottu. Ja vaikka tilanne olisikin ollut meidän puoleltamme pelkkä väärinkäsitys, mitä se saattoi hyvin olla, mutta jossa tuo väärinkäsitys oli johtunut asunnon vuokraajan epänormaalista yöllisestä toiminnasta, ja joka oli saanut meidät tuntemaan olomme niin turvattomiksi, että meidän piti paeta asunnosta keskellä yötä puolitoistavuotiaan lapsemme kanssa, oliko se edelleen AirBnB:n käyttöehtojen mukaista? Eikä meitä kiinnostanut tippaakaan menettämämme rahat, vaan oikeudenmukaisuus. Kyse oli periaatteesta.
Tunsimme olomme puristetuiksi. Hotellin vastaanottovirkailijan sanat kaikuivat mielessäni. Tärkeintä tässä on se, että te maksatte. Sitäkö turismi lopulta oli? Erilaisia keinoja puristaa ihmisistä viimeisetkin löyhässä keikkuvat eurot? Kaikki mitä lähtee. Se oli helppo uskoa, koska olimmehan Rovaniemellä nähneet, miten erilaiset safariyritykset, hotellit ja samainen AirBnB tarjosivat palveluitaan täysin poskettomilla hinnoilla. Palveluita, jotka tuotettiin usein heikommassa asemassa olevien ulkomaisten vuokratyöntekijöiden selkänahasta. Ja koska kaupungin asuntomarkkina oli saturoitunut AirBnB-turisteista, heitä palvelemaan haalittu työvoima asutettiin milloin minnekin: halleihin, varastoihin ja saunatiloihin. Joskus neljäkymmentä ihmistä kerrallaan. Mihin ikinä heidät vain saatiin sullottua. Marjanpoimijoihin en halua edes mennä. Kapitalismi on kylmää. Jopa maailman onnellisimmassa maassa.
Ei siis haittaa, että asiakkaan perustavanlaatuinen turvallisuudentunne järkkyy. Rahaa voi vielä puristaa. Jatkossakin. Kunhan se vain tapahtuu käyttöehtojen puitteissa.