Koti Markuksen asiatekstit Markus: Se alkoi joulukinkusta

Markus: Se alkoi joulukinkusta

kirjoittanut Saara / Viimeistä murua myöten

Puolisoni Markus intoutui kirjoittamaan pienen tarinan.

23.1.2041

 

”Pertti. Pertti”, terapeutti Kähönen sanoi voimistaen äänenpainoaan joka toistolla. Heitä oli kymmenkunta ja he istuivat hämärästi valaistussa huoneessa katseet Perttiin kääntyneinä. Tuolit oli järjestelty piiriin siten, että niiden keskelle jäi tyhjä tila. Tila, jossa kukin saattoi vuorollaan käsitellä asioitaan turvallisesti omalta penkiltään käsin. Pertti säpsähti takaisin todellisuuteen. 

”Niin?”

”On sinun vuorosi. Haluaisitko kertoa, miksi olet täällä meidän kanssamme?”

Pertti hieroi käsiään hermostuneesti yhteen. Hän ei tiennyt mistä aloittaisi. Oli tapahtunut niin paljon asioita, joiden syy-seuraussuhteet olivat vielä hänelle vaikeasti hahmotettavissa. Koko edeltävä kuukausi tuntui painajaiselta, josta hän oli vasta heräämässä. Muut odottivat kärsimättöminä.

”Se alkoi joulukinkusta. Noin kuukausi sitten. Olin hankkinut sen…”

Terapeutti Kähönen kuitenkin keskeytti hänet välittömästi nostamalla kätensä. Piiri istui ihmetyksestä hämmentyneenä. Huoneen ilmapiiri oli odottava ja epätodellinen.

”Voisitko aloittaa aivan alusta, jos saan pyytää? Meillä on täällä tänään monta uutta jäsentä, ja heille olisi hyödyllistä kuulla tarinasi kokonaisuudessaan. Auttaisi suunnattomasti, jos voisit kertoa taustasi.”

”Aivan. Tietenkin, tietenkin.” Pertti sanoi, kohensi asentoaan ja pyyhkäisi muutaman otsalleen nousseen hikikarpalon hihaansa. Asiasta puhuminen oli hänelle edelleen vaikeaa. ”Aivan aluksi haluan sanoa, että elimme aivan toisenlaisessa maailmassa tuolloin.” Pertti jatkoi ja tutkaili ensimmäistä kertaa tarkemmin piirissä istuvia ihmisiä. He olivat kaikki vähintään parikymmentä vuotta häntä nuorempia. Miten kukaan heistä voisi ymmärtää häntä? Pelkkiä nykymaailmassa eläneitä keskenkasvuisia vetelehtijöitä.

”2020-luvulla se oli vielä yleistä. Sallittua. Sitä ei katsottu tuolloin vielä pahalla. Ihmiset tekivät sitä kotona… töissäkin jopa. Se oli aikaa ennen rajoituksia. Aikaa ennen kuin siitä päätyi tänne.” Pertti madalsi ääntään ja antoi katseensa kiertää piiriä. Kaikki seurasivat hiljentyneinä. ”Minäkin tein sitä. Päivittäin. Monta kertaa päivässä. Kotona, töissä, illanvietoissa. Sen käyttö aloitettiin jo lapsuudessa!” 

Julistus sai aikaan kauhunkiljahduksia. Miten he saattoivat! Omille lapsilleen? Terapeutti Kähönen rauhoitteli tilannetta. ”Ei ole tarvetta pelotella ketään Pertti. Jos vaikka kertoisit, miten tilanne eteni omalla kohdallasi. Kuten sanoit, maailma oli hyvin erilainen tuolloin.”

”Hyvin erilainen tosiaan, hyvin erilainen”, Pertti toisteli hieman häpeissään äkillisestä tunteenpurkauksestaan. Hän ei vain ollut voinut vastustaa kiusausta sävähdyttää näitä märkäkorvia. ”Muutos ilmapiirissä alkoi tapahtua joskus 2020-luvun taitteen jälkeen. Nuoriso oli tietenkin piikitellyt siitä jo vuosikausia, mutta kuka heitä nyt kuuntelee.” Sen suhteen maailma ei koskaan muutu, Pertti ajatteli ja hymähti tyytyväisenä oivallukselleen. ”Sen huomasi ensin työpaikoilla. Alkoi saada arvostelevia katseita. Minulta kesti hetken ennen kuin ymmärsin mistä oli kysymys. Aluksi ajattelin, etten anna sen vaikuttaa käytökseeni. Niin kauan kuin se olisi laillista, niin kauan minä sitä käyttäisin, sanoivatpa muut mitä tahansa. Mutta paine vain kasvoi ja pian lakkasin käyttämästä sitä työpaikalla. Muutenkin tuohon aikaan käyttö siirtyi pääosin kotioloihin; suljettujen seinien sisälle, sekä joihinkin yksittäisiin salakapakoihin.”

”Mitä puolisosi ajatteli tästä kaikesta?” Terapeutti Kähönen kysyi. ”Käsittääkseni hän oli ollut tuolloin kuivilla jo useita vuosia.”

”Ei hän siitä pitänytkään”, Pertti sanoi ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli Annaa ja tämän toruvaa katsetta. Kuinkakohan monta vuotta siitä oli, kun hän oli lähtenyt? Viisitoista vuotta, kolme kuukautta ja yksi päivä. Tietenkin hän muisti sen. Viimeinen kerta, jolloin hän oli kuullut heidän yhteisen Volvon farmarin takakontin vaimean tömähdyksen ja nastarenkaiden loittonevan rahinan pihakivetyksellä. ”Ensisijaisesti hän oli huolissaan terveydestäni ja siitä, mitä se voisi aiheuttaa perheellemme. Hän ei halunnut lapsiemme joutuvan kasvamaan ilman isää. Oli hän myös huolissaan siitä, mitä naapurit ajattelisivat tai mitä hänen työpaikallaan puhuttaisiin, jos he saisivat tietää.”

”Tyypillinen tarina. Aluksi kielsin ongelman olemassaolon täysin, sitten vähättelin käyttömääriä ja lopulta aloin käyttää sitä häneltä piilossa. Koukku oli niin kova, että vedin sitä autotallissa suoraan pakastimesta tai menin vessaan ryystämään viimeisiä mehuja, kun lapset olivat menneet nukkumaan ja hän oli kylvyssä. Mutta kyllähän hän näki käytön merkit. Haistoi sen hengityksestäni, vaikka kuinka yritin sitä purkalla piilotella. Haju pinttyi vaatteisiin ja pian hän alkoi ihmetellä lisääntynyttä pyykkäysintoani kiihdyttäessäni vaatekiertoani. Aloimme riidellä siitä viikoittain, sitten päivittäin. Viimeinen tikki oli se, kun katosin viikoksi ilmoittamatta kenellekään. Menin mökillemme ja vedin viikon putkeen. Määrät olivat niin suuria, että päädyin lopulta sairaalapäivystykseen. Suoraan suolihuuhteluun.”

”Siis mistä me oikein puhumme?” Eräs kymmeniköstä kysyi hämillään.

”Ai mistä me puhumme?” Pertti vastasi ja antoi jännityksen tiivistyä vielä hetken verran. ”Lihasta, mistäpä muustakaan.”

Reaktio oli vähintäänkin yhtä voimakas, kuin hän oli kuvitellutkin. Ihmiset haukkoivat henkeään, yksi näytti olevan lähellä pyörtymispistettä. Tilanteen eskaloiduttua terapeutti Kähönen otti taas hetkellisesti ohjat käsiinsä.

”Kiitos Pertti, tämä varmasti riittää taustoistasi. Jos siirtyisimme nyt ajassa eteenpäin tämänkertaiseen repsahdukseen. Mainitsit joulukinkun. Haluatko kertoa siitä lisää? Mistä sait sellaisen hankittua?”

”Joulukinkku”, Pertti sanoi vaimeasti sanaa suullaan samalla mutustellen. Hän tajusi, että oli aiemmin melkein tullut paljastaneeksi tavarantoimittajansa henkilöllisyyden, mutta onnekseen terapeutti Kähönen oli keskeyttänyt hänet kesken lauseen. ”Sillä ei ole väliä mistä sen hankin. Kyllä tässä maassa vielä lihaa saa hankittua, jos tuntee oikeat ihmiset ja osaa pitää suunsa kiinni tarvittaessa.”

Terapeutti Kähönen oivalsi tehneensä virheliikkeen kysellessään joulukinkun alkuperän perään. Ei Pertti sitä tietenkään paljastaisi. Vasikoita odottaisi laihat päivät. Pertin huomio tulisi siirtää muualle. ”Mikä sai sinut ostamaan juuri joulukinkkua? Luulisi että sitä olisi erityisen vaikea saada varsinkin aivan joulun alla.”

”Ei se helppoa ollutkaan…” Pertin ääni särähti ja hän vaikeni alahuultaan pureskellen. Hän oli ostanut kinkun palatakseen edes hetkeksi takaisin aikaan, jolloin kaikki oli ollut vielä hyvin. Aikaan ennen Annan lähtöä, aikaan ennen kuin hän oli menettänyt perheensä. Hän ymmärsi, ettei pystyisi jakamaan tuota muistoa kaikille paikallaolijoille. Hän ei halunnut jakaa sitä. Se oli kaikki, mitä hänellä oli enää jäljellä. Se oli henkilökohtaista. ”Se alkoi joulukinkusta, mutta ei se siihen jäänyt.”

”Kerro mitä tarkoitat tuolla.” Terapeutti Kähönen sanoi kannustaen jatkamaan. 

”Siirryin kovempiin aineisiin. Naudan sisäfileetä. Suoraan paikalliselta pientuottajalta. Vedin sitä niin kauan, kun pankkitilillä oli rahaa ja kortilla luottoa. Rahojen huvettua siirryin jatkettuun tavaraan, jonka laatu oli hyvin vaihtelevaa.”

”Eikö se ole vaarallista?”

”Olet oikeassa, eihän se turvallista ole. Ei voi koskaan tietää millä tuotetta on jatkettu ja mitä myrkkyjä se saattaa sisältää. Lisäaineita, rasvaa, suolaa, jauhoja, kaman jämäpaloja. Nousut on kovia, mutta niin on laskutkin! Hirveitä vatsanväänteitä, närästystä, pieretystä. Pahimmillaanhan putki saattaa johtaa niin kovaan ummetukseen, että joutuu sairaalaan suolihuuhteluun.” Kymmeniköstä kuului jälleen kauhistunut ähkäisy.

”Kävikö tälläkin kertaa niin?”

”Ei onneksi. Olen jo viisastunut niistä päivistä. Pidin huolta riittävästä nesteytyksestä ja tasoitin tasaiseen tahtiin närästyslääkkeillä. Myönnettäköön, tuli siinä pieniä määriä suolen toimintaa nopeuttavaa vedettyä settien väleissä. En ole siitä erityisen ylpeä.”

”Olet viisikymppinen. Kai ymmärrät, ettei kehosi kestä tuollaista rääkkiä loputtomasti? Mitä aiot tehdä tulevaisuudessa?”

”Kyllä minä sen tiedän”, Pertti sanoi. Hän oli jo ehtinyt kyllästyä muiden ylikorostuneisiin ihmetyksenosoituksiin. Hän kiersi piirin uudelleen katseellaan. Yksikään noista kapeista huulipareista ei ollut taatusti käynyt aidon lihapalan lähelläkään. ”Tarkoitukseni on tietenkin raitistua. Haluan elämäni takaisin. Kunhan vain saan tämän yhdyskuntapalvelun suoritettua alta pois.”

”Kiitos Pertti. Aivan loistava ja opettava tarina meille kaikille. On hienoa, että jaoit sen meille kaikille. Annetaan vielä yhdessä aplodit Pertille.”

Aplodien jälkeen oli seuraavan vuoro kertoa ongelmistaan. Pertti ei kuitenkaan jaksanut enää kuunnella. Hän nojasi taaksepäin tuolillaan ja sulki silmänsä. Eipä aikaakaan, kun sieltä se taas lipui lempeästi hänen sielunsa silmään. Mehevän muhkea joulukinkku levitoi pehmeän pimeyden keskellä viettelevästi. Se tuoksui aavistuksen sinapilta ja pippurilta. Lämmin tunne valtasi Pertin kehon. He saattoivat viedä hänen vapautensa, mutta tätä he eivät voineet häneltä riistää. Hänen huulensa taipuivat vienoon hymyyn. ”Hyvää joulua teillekin.”



Näinä poikkeuksellisina aikoina voi joulutunnelmaa ammentaa mitä poikkeuksellisimmista tarinoista. Tarinan inspiraationa toimi taannoin kuulemani kommentti, että ”nykyään lihaa voi syödä vain salaa muilta piilossa”. Tällaiseksi kyseinen ajatusketjuni sitten lopulta muodostui. Nautinnollisia kinkun tai vege-Wellingtonin sulatteluhetkiä teille kaikille 😉 Kyllä tämä vielä tästä.

Jäikö nälkä?

Jätä kommentti