Hiihtovaellus Sokostin huipulle (Luirojärven kierros 90 km, 7 päivää) & reissuvideo

Markuksen kirjoittama kuvaus tästä elämämme ensimmäisestä kunnon hiihtovaelluksesta. Viikon reissu Urho Kekkosen kansallispuistoon. Viihdyttävyyden lisäksi kirjoitus sisältää paljon käytännöntietoa ja vinkkiä kyseistä reittiä suunnittelelavalle.

Luirojärven kierros, 90km, nousua ja laskua 1550m.

1. Kiilopää – Suomunruoktu (14 km)
2. Suomunruoktu – Tuiskukuru (13 km)
3. Tuiskukuru – Luirojärvi (8 km)
4. Luirojärvi – Sokosti – Luirojärvi (14 km)
5. Luirojärvi – Palovanka (14 km)
6. Palovanka – Lankojärvi (7 km)
7. Lankojärvi – Kiilopää (20 km)

Hiihtovaellus videon muodossa

Viimeinkin. Viimeinkin pääsemme hiihtovaellukselle. Tämä kuvaa ehkä parhaiten mietteitäni tuona maaliskuisena aamuna, jolloin kömmimme Suomen Ladun ylläpitämän Kiilopään hostellin sänkyvällyjen alta kohtaamaan aurinkoisen pakkasaamun, elohopean kolistellessa -25 asteen lukemia. Tätä reissua oli odotettu ja tähän reissuun oli valmistauduttu jo reilun puolen vuoden ajan. 

Sokostilta

Valmistautuminen on tässä vaellustyypissä tarpeellista johtuen vuodenajan aiheuttamista lisähaasteista maastossa etenemiselle. Kovan ja kantavan maaperän sijaan jalka laskeutuu 50-70 senttimetriä paksuun ja paikoitellen hyvinkin upottavaan valkoiseen ainekseen, jota lumeksi kutsutaan. Pitkään jatkunut vähäinen auringonvalo on saanut aikaan kesää huomattavasti kylmemmän ilmaston, jossa kehonlämpö karkaa herkästi kulkijasta ilman riittävää eristekerrosta sitä hillitsemään. Vettä on kaikkialla saatavilla, mutta se vaatii olomuodonmuutoksen nesteytyäkseen. Nestemäinen vesi on näet ujoudessaan paennut kovan jääkuoren alle piiloon. Ruoat säilyvät, mutta jäätyvät. Mikä avuksi? Se selviää hiihtovaelluksen varustepostauksessa, joka on tulevaisuudessa tuleva. 

Varusteiden hankkimisen lisäksi olimme muuttaneet Rovaniemelle talveksi sopeutuaksemme paremmin kylmään ilmanalaan (Saara saattaa väittää muuta, mutta itse näin tämän ainoastaan kylmänpaikan leirinä, jolla kerryttää ruskeaa rasvakerrosta). Hiihtokilometrejäkin kertyi kiitettävästi, joista osa tuli umpihangessa hiihtämisestä, ja päiväretkiä eri tuntureille tuli tehtyä kymmenittäin. Nukuimme muutaman kerran laavussa ja kertaalleen teltassa kunnon pakkasella. Bensakeittimenkin käyttöä ja nuotion sytytystä tuli harrastettua säännöllisesti. Kirves ja puukko tulivat tutuiksi, sukset sulautuivat jalkojen jatkeiksi, kehon termogeneesi nostettiin ennenkuulumattomalle tasolle, jossa -25 asteessa pärjättiin kahdella vaatekerroksella ja vasta tauoilla laitettiin pipo päähän. Olimme valmiita. Hiihtovaellus ei tietenkään vaadi aivan edeltävän kaltaista varautumista, mutta on toki hyvä tehdä lyhyempiä päiväretkiä ja harjoitella yöpymistä ja bensakeittimen käyttöä ennen pidempää retkeä. 

Takaisin Kiilopään pirteään pakkasaamuun. Mukaamme oli lyöttäytynyt lääkisystävämme Mikko. Olimme sattumalta törmänneet Mikkoon viime keväänä asioidessamme Varuste.net kaupassa. Mikko oli tuolloin etsinyt itselleen kiipeilypatjaa. Olimme ohimennen maininneet suunnitelmistamme muuttaa Lappiin ja mahdollisista hiihtovaelluksista, jotka tuleva talvi toisi toivottavasti tullessaan. Mikko innostui silminnähden ja kutsuimme hänet oitis mukaan reissuun. Syksyllä hän jo tiedustelikin, että milloin lähetään, milloin lähetään. Kuvittelisin, että Mikko kuvailisi itseään helposti innostuvaksi aktiiviseksi ulkoilmaihmiseksi, josta vihiä antaa myös hänen melko kattava harrastusvalikoimansa (laskettelu, vapaalasku, suunnistaminen, vaellus, kiipeily, melonta, pesäpallo, purjehtiminen ja mahdollisesti vielä jotain muita, joita en muistanut listata). Omasta näkökulmastani Mikon päätöksenteko kaikkea uutta ja mielenkiintoista ulkona tapahtuvaa aktiviteettia kohtaan seurailee suomalaisen hip-hop -yhtyeen Gasellit tekemää ”Imus” -kappaletta. En tiedä saanko mainostaa, mutta Mikko on sinkkumiehiä 😉 

1.Päivä: Kiilopää – Suomunruoktun varaustupa (14 km; nousua 150m, laskua 190m)

Ja vielä kertaalleen takaisin Kiilopään pirteään pakkasaamuun. Aamupala huiviin, ylijäämäpitsat mukaan ja tavaroiden purku autosta ahkioihin. Retki starttasi klo 10.15 Kiilopään parkkipaikalta kohti Suomunruoktun varaustupaa, jonne matkaa olisi 14 km. Tiesimme, että ensimmäiset 6 kilometriä olisi tasaisesti nousevaa erämaalatua, ja siten helppoa edettävää. Aurinko paistoi ja lämmitti mukavasti (tämä oli myös ensimmäinen ja ainoa kerta, jolloin muistimme käyttää aurinkorasvaa). Erämaaladun kääntyessä Niilanpään eteläpuolella kohti itää omamme jatkui kelkkauraa pitkin suoraan etelää nousten Niilanpään etelänpuoleisen huipun tienoille, josta se laskeutui harjannetta pitkin Suomunlatvan laavulle. Laskun puolivälissä vastaamme tepasteli tubettaja Ali Leiniö ahkiota perässään vetäen. Oli hauska törmätä häneen, koska olen vaellukseen valmistautuessani katsonut paljon hänen videoitaan, jotka ovat entisestään lisänneet innostustani talvivaellusta kohtaan. Vaihdoimme reissukuulumisia ja hän kertoi, että kelkkaura jatkuu Luirojärvelle saakka. Lasku laavulle oli vauhdikas ahkion mukavasti tökkiessä lisävauhtia. Samaten matka laavulta Suomunruoktun autio/varaustuvalle taittui hujauksessa lounaspitsojen energian ja loivan alamäen turvin. Pakkanen kiristyi -22 asteeseen illalla ja yön aikana oli ilmeisesti käynyt -30 asteen lukemissa. Olimme tyytyväisiä päätökseemme viettää ensimmäinen yö varaustuvassa. 

Hymy ei hyytynyt kellään koko reissun aikana, vaikka ajoittain rankkaa ja haastavaa olikin =).

2.Päivä: Suomunruoktu – Tuiskukuru (13 km; nousua 190m, laskua 190m), yö teltassa

Aamulla pakkanen oli samaisissa -22 asteen lukemissa. Lämmitimme vedet, pakkasimme tavarat ahkioihin ja jatkoimme kohti etelää kelkkauraa pitkin. Reitti laskeutui Suomujoen pohjalle ja ennen Aitaojan siltaa oli hieman jyrkempi laskupätkä, joka mentiin melko vauhdikkaasti umpihangen hidastaessa kulkua (uraa pitkin emme olisi uskaltaneet laskea). Aitaojan sillan jälkeen edessä oli taas melko jyrkkiä nousuja, joissa pitkät nousukarvatkaan eivät aina pitäneet ja kertaalleen piti ottaa sukset pois ja vetää ahkio monot jalassa jyrkkää mäkeä ylös. Reitti nousi harjannetta pitkin Vintilätunturin länsipuolella olevalle pienelle huipulle, jossa sitten lounastimme hienoissa maisemissa. Loppumatka oli pääasiassa loivaa laskua Tuiskukurulle saakka. Tarkoituksemme oli yöpyä teltassa, joten lähdimme Mikon kanssa etsimään sopivaa telttapaikkaa. Olimme kuulleet, että Tuiskukurussa nimensä mukaisesti tuiskuttaa, joten telttapaikaksi valikoitui metsäinen harjanne n. 200m Tuiskukurun autiotuvasta etelään. Metsän suoja vaimentaisi tuulen ja yhdessä hieman korkeammalle nousemisen kanssa nostaisivat yöllistä lämpötilaa joillakin asteilla.

Leiriytyminen talvella on melko pitkällinen prosessi. Ensin telttapaikka tampataan suksilla tasaiseksi ja kiinteämmäksi, jotta siinä pystyisi (toivon mukaan) myöhemmin liikkumaan ilman suksia. Tamppaaminen kannattaa tehdä huolella ja riittävän isolta alueelta, koska muuten hankikanto jää riittämättömäksi ja teltan ulkopuolella liikkuminen ilman suksia on haastavaa. Meillä kävi juuri näin; hankikanto ei aivan riittänyt ja jokainen askel upotti polveen saakka. Onneksi hanki kesti sentään istumisen ja makaamisen, joten nukkumisen kanssa ei tullut ongelmia. Tamppauksen jälkeen alue jätetään jähmettymään n. 20 minuutiksi ennen teltan pystyttämistä. Tässä välissä kaivoin teltan taakse lumeen vessakuopan, tein siihen rappuset ja tamppasin sinne polun. Mikko taas lähti hakemaan Ikea-kassilla puhdasta pintalunta sulatettavaksi. Kun fyysisimmät hommat on suoritettu, kannattaa kaivaa taukovaatetta päälle, jottei kylmety. Teltta sitten pystyyn, lumikiilat paikoilleen (telttanarujen kiristys vasta 15 min. kuluttua, kun kiilat jähmettyneet tukevasti paikoilleen). Tässä välissä Saara kaivoi teltan absidiin (eli eteiseen) lähes maahan asti ulottuvan syvennyksen, joka helpottaa teltassa oleilua huomattavasti. Tämän jälkeen päivälliset tulille ja kohti napaa, jonka jälkeen alkoi pitkällinen lumensulatus- ja vesien lämmitys -prosessit kahta bensakeitintä käyttäen. Kokonaisuudessaan iltatoimet veivät 4 tuntia (sic!)! Tämä johtui osin tehottomuudestamme ja osin siitä, että tekemistä oli paljon. Tämä on myös hyvä ajankäytöllinen huomio. Leiriytyminen vie aikaa, joten ei kannata aivan iltamyöhään asti vaeltaa. Toinen suuri yllätys oli telttamme eristävyys (Mikko oli saanut vuoristo-opas ystävältään Petteriltä Hillebergin Keron 4gt teltan lainaan). Illalla ulkona oli -16 astetta pakkasta, mutta teltan sisällä istuessamme lämpömittari näytti enää -5 astetta. Makuupusseihin kääriydyttyämme lämpötila laski vielä hieman asettuen -11 asteeseen. Yöllä elohopea laski arviolta -20 asteeseen, mutta teltan sisälämpötila pysyi -14 asteen tietämillä. Tarkenimme paksuissa talvimakuupusseissamme siis oikein mainiosti. 

3.Päivä: Tuiskukuru – Luirojärven Hilltonin varaustupa (8km; nousua 160m, laskua 160m)

Aamu valkeni pilvisenä hentoon lumisateeseen. Yöllä olimme kuulleet tuulen ujelluksen Tuiskukurussa ja olimme tyytyväisiä telttapaikkamme valintaan. Edessä oli enää lyhyt pyrähdys Luirojärvelle, jonne pääsisimme sitten hyvissä ajoin saunomaan ja lounastamaan. Näin olimme ainakin ajatelleet. Ehkä osin tästä syystä leirin purkuun kului huomattavan pitkä aika ja pääsimme liikkeelle vasta klo 11 aikoihin. Reitti nousi Ampupään ja Ampukanvaaran väliin, josta oli uskomattomat näkymät edessä siintävälle Sokostille. Keli oli aurinkoinen ja lämpötila hiostavat -2 astetta. Luusuavaaran pohjoispuolelle noustessamme vastaamme tuli epätodellinen näky. Murtomaahiihtäjä pinkoi vauhdilla ylämäkeen niin että lumi pöllysi. Tarkemmin katsottuna murtomaahiihtäjällä oli tosin ahkio perässään ja ohuet tunturisukset jalassaan, mutta vauhdista sitä ei pystynyt päättelemään. Fjällrävenin paksusta parkatakista ja erittäin lämpimän näköisestä pipostakaan huolimatta emme nähneet yhtä ainutta hikikarpaloa tämän nuoren hurjapään ohimoilla, vaikka vauhtia oli ahkiosta huolimatta lähes 10km/h. Vauhtihirmu paljastui Tommi Saareksi ja kyseessä oli nuoren miehen viides vaellus UKK:ssa ja ilmeisen paljon muitakin vaelluksia oli hänellä vyön alla (mm. kaksi 10 päivän hiihtovaellusta Sarekissa). Hän kertoi, että oli tänään keskittynyt koko matkan oikeaoppiseen hiihtopotkuun ja -asentoon. Olisimme mielellämme jääneet kuuntelemaan pidemmäksikin aikaa hänen tarinoitaan, mutta parinkymmenen minuutin kuluttua kylmyys pakotti meidät jatkamaan matkaa. Edessä oli enää lyhyt lasku Luirojärvelle. Hilltonissa ei ollut meidän lisäksemme muita asukkeja (kuten ei koko Luirojärvelläkään), joten laitoimme ensitöiksemme tuvan lämpimäksi ja lounaan tulemaan. 

Lounaan jälkeinen päiväsauna kutkutteli jo ajatuksissamme tulista intialaista hernis-currya syödessämme. Puita pesään, kiuas ja vedet lämpimiksi ja saunanlauteille nautiskelemaan. Hetkinen. Vedet. Mistä ihmeestä saamme pesuvedet? Ennen tupaan saapumistamme olin käynyt etsimässä vedenottopaikkaa, mutta se oli auttamattomasti jäätynyt umpeen (vasta jälkeenpäin kuulin, että sen olisi saanut melko helposti kirveellä hakattua auki). Kairaakaan en löytänyt mistään. Saunassa oli kookas vesipata, isoja muovisaaveja, sekä kelkka niiden liikuttamiseen. Välineistä päättelimme, että vesi hommataan lunta sulattamalla (saaveihin olisi tosin saanut ihan sitä nestemäistä vettäkin haettua). Siitä alkoi meidän useita tunteja kestävä lumensulatusprosessi, jossa sulatimme ja lämmitimme arviolta 500 litraa lunta lähes kiehuvaksi vedeksi. Pesuveden lämpötilaa säädeltiin kätevästi lunta pesuvatiin lisäämällä. Päiväsauna muuttui iltasaunaksi, mutta pieni puuhastelu vain lisäsi sen nautinnollisuutta. Iltaruoan jälkeiset browniesit kruunasivat iltakestit ja Luirojärvi hiljeni sen ainoiden asukkien kömmittyä yöpuulle. 

4.Päivä: Luirojärvi – Sokosti – Luirojärvi (14km; 500m nousua, 500m laskua)

Aamulla oli pilvistä ja pohdimme hieman pettymyksen sekaisin tuntein, tulisiko päivä kirkastumaan lainkaan. Lähdimme kuitenkin toiveikkaina matkaan, koska edeltävänäkin päivänä sää oli kirkastunut puolenpäivän maissa. Toiveisiimme vastattiin: nousun aloitettuamme taivas aukesi ja metsästä nousi useampi riekkoparvi tätä ilosanomaa toitottamaan (tai meitä pakoon, tiedä nyt näistä). Hyväksikäytimme Mikon vapaalaskutaustaa ja iskimme tunturioppaan roolin hänelle, jonka hän omaksui nopeasti. Pysyttelimme koko ajan alle 20 asteen rinteillä (lumivyöryriski alkaa 25-30 asteessa). Maisemat paranivat, tuuli yltyi ja lumi kovettui sitä mukaan, mitä korkeammalle nousimme. Täyspitkien nousukarvojen ansiosta pito oli hyvä ja keveine selkäreppuinemme 500 metrin nousu taittui nopeasti. Huipulla tuuli 20-30m/s etelästä, mutta pari metriä huipun alapuolella, rinteen pohjoispuolella, oli täysin tyyntä. Söimme lounasta ja ihailimme maisemia: tunturien valkoisia huippuja, tummia jokiuomia, kirkkaana välkehtivää Luirojärveä. Rehellisesti voin sanoa, että olimme tulleet (ainakin omasta mielestämme) Suomen kauneimpaan paikkaan. Maisema päihitti Peurakeron tykkypuut, Särkitunturin kesä- ja talvimaiseman, sekä Korouoman jylhät jääputoukset. Nuudelilounasta syödessämme jostain kaukaa kuului jyrinää. Näky oli absurdi. Suomen armeijan Hornetti lensi aivan maanpinnan tuntumassa äänettömästi levitoiden (äänen seuratessa jossain kaukana perässä) nousten Jaurutuskurusta Sokostin yli. Emme tohtineet vilkuttaa pilotille, jottei tämä erehtyisi luulemaan meidän olevan hädässä. 

Kohti Sokostin huippua

Jo Sokostin väliharjanteelta aukeni uskomaton maisema. Sokostilta etelään.

Lasku oli nousukarvoista huolimatta melko vauhdikas. Mikko katsoi loivat linjat ja seurasimme hänen perässään. Jostain syystä hänen laskemisensa laskettelusuksilla näytti huomattavasti nopeammalta ja helpommalta kuin omamme tunturisuksillamme. Ajoittain lumikerros oli niin jäässä, ettei kantti purrut lainkaan, mutta suurimman osan matkasta pääsi mukavasti rinnettä ristiin rastiin laskemalla. Sokostin huiputus oli ehdottomasti reissumme kohokohta. 

Sokostilta itään.

Sokostin maisemat mykistyttivät joka suuntaan. Sokostilta länteen.

Sokostilta pohjoiseen. Tuosta meidän alapuolelta se hornetti kiisi.

Luirojärvelle oli saapunut vanha pariskunta, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia. Arviolta 70v mies kertoi vaellustarinoitaan. Hän oli viisi vuotta aiemmin kiivennyt Sokostin huipulle kolme metrisillä metsäsuksilla ahkiota perässään vetäen. Antoi taas hyvää perspektiiviä omalle suorituksellemme :D. Varusteista jutellessamme hän totesi ykskantaan, että pitää olla varusteet, joilla pääsee. Hänelle ne olivat kolmemetriset sukset. Niillä pääsi. 

Seuraavien päivien metsän umpihankiopetus; kolmemetrisille metsäsuksille on todellakin paikkansa. Niillä pääsisi.

5.Päivä: Luirojärvi – Palovanka (14km; nousua 80m, laskua 130m), yö teltassa

Viidentenä aamuna heräsimme varhain, koska edessä oli pitkä päivä. Alkuperäinen tarkoitus oli päästä Lankojärvelle asti (jonne emme päässeet). Ahkiota pakatessani huomasin sivusilmällä Luirojärven jäätä pitkin saapuvan kovasti puuskuttavan hiihtovaeltajan. Hän kertoi tulevansa Lankojärveltä! Annoin hänen hetken tasata hengitystään, ennen kuin aloin kysellä tarkempia tietoja hänen reitistään. Ei ollut kuulemma ollut aiemmin uraa Lankojärvelle, mutta nyt oli erittäin hyvä ura! Tästä rohkaistuneena löimme reittivalintamme lukkoon ja suuntasimme Luirojärven jään yli kohti Harrilampea. Paikoittain vesi oli noussut jään päälle (josta vaeltaja oli meitä varoittanut) ja lumi pakkaantui suksien pohjaan. Pariin otteeseen piti pysähtyä koputtelemaan sitä pois. Harrilammen ylitettyämme jatkoimme hänen tekemäänsä uraa pitkin Vasamanlyömäpään ja Jouhkaispään välistä. Ura antoi hieman periksi allamme, mutta meno oli aluksi melko kevyttä. Urantekijän reittivalinnat olivat ajoittain niin kummallisia, että päädyimme lopulta vetämään oman uramme. 

Reitillä sai ihailla toinen toistaan komeampia keloja

Edessäpäin puro muuttui sulaksi ja sitä ympäröimä vaivaiskoivikko tiheämmäksi. Kaavitsalampien pohjoispuolella lumi muuttui entistä upottavammaksi ja tunturisukset tuppasivat uppoamaan lähes joka askeleella 30-40cm. Mikko pärjäsi paremmin pidemmillä ja leveämmillä laskettelusuksillaan ja Saara keveytensä ansiosta. Ajattelimme yöpyä laavun läheisyydessä, mutta laavu paljastuikin tulipaikaksi, joka oli joen toisella puolella. Jatkoimme vielä matkaa Palovankajoen eteläpuolella, kunnes klo 18 aikaan olimme sen verran puhki, että päätimme leiriytyä. Tällä kertaa tamppasimme huolella ja olimme muutenkin tehokkaampia illan leiriaskareiden kestäessä enää 3 tuntia. 

6.Päivä: Palovanka – Lankojärvi (7km; nousua 30m, laskua 80m)

Kuudes päivä jatkui siitä mihin viides loppui. Annoin tunturisukseni Saaralle ja vaihdoin jalkaani liukulumikengät, koska ainakin teoriassa niillä pitäisi olla pinta-alansa vuoksi parempi kantavuus. Teoriatasolle se tosin jäi. Lumi muuttui Suomujoelle saavuttuamme entistäkin upottavammaksi. Jokainen askel upotti nyt lähes koko lumen syvyydeltä 40-50cm. Tunturisuksiin verrattuna pito huononi olennaisesti ja hiihto-ominaisuudet katosivat. Ahkion vetäminen ei tullut kuuloonkaan. Yksi asia, mihin liukulumikengät sopivat mainiosti, oli ladunraivaajan paikka. Sain tehtyä leveän ja syvän uran, jota pitkin ahkioita oli hyvä vetää. Löysimme hyvän joenylityspaikan n. 600m Palovanganjoen laskukohdan pohjoispuolelta. Siitä Lankojärvelle eteneminen oli pienten nyppylöiden ylittämistä upottavassa umpihangessa. 7km matkaan kului 6 tuntia ja oli hyvin raskasta. Autiotuvalle saavuttuamme täytimme vedet ja pohdimme vielä jatkamista eteenpäin. Päätimme kuitenkin jäädä siihen yöksi, koska etenemisestä saatava ajallinen hyöty seuraavalle päivälle tuhlaantuisi leirin pystyttämiseen ja purkamiseen kuluvaan aikaan. 

7.Päivä: Lankojärvi – Kiilopää (20km; nousua 440m, laskua 300m)

Ahkiot ruoasta lähes tyhjennettyinä, sukset tukevasti kovalla moottorikelkkauralla suorastaan liidimme Rautulammelle ja sieltä erämaaladun vierustaa pitkin Raututunturien ja Niilanpään yli. Söimme lounasta Niilanpään porokämpällä ja laskimme siitä Kiilopäälle. Tähän matkaan meiltä kului nousuista huolimatta alle 5 tuntia. Matkavauhtimme siis lähes nelinkertaistui edellispäivään verrattuna ja silti meno tuntui huomattavasti kevyemmältä. Tästä huomaa hankikannon merkityksen. Hikiset vaatteet vaihtoon ja bilikka kohti Rovaniemeä, jonne saavuimme hyvissä ajoin päivälliselle. Kämppiksemme Oskari ja Julia olivat tehneet pöydät notkuvan ateriakokonaisuuden valmiiksi ja ilta sujui rattoisasti reissutarinaa kertoessa. Olipa hieno reissu!

Viimeinen päivä mentiin graafisissa musta-valkomaisemissa.