”Kakkupalaa ei tarvitse ansaita, sen voi vain syödä”.
Dieteistä ja ihannepainosta – elimistön oma säätelysysteemi
En omista vaakaa, mutta kuvittelen pysyneeni suunnilleen saman kokoisena viimeiset vuodet, sillä samoja vaatteita käytän edelleen. Pieni vaihtelu on normaalia. Väliin mahtui vaihe, jolloin ympärillä puhuttiin jatkuvasti ruoan ansaitsemisesta, vahdattiin kaloreita ja käytiin pakonomaisesti liikkumassa. Silloin rupesi ensimmäistä kertaa tarkkailemaan enemmän syömisiään ja tekemään herkkukiintiöitä. Saatoin painaa pari kiloa vähemmän, mutta onnellisempi en taatusti ollut – päinvastoin, ahdisti.
Kun painoa lakkasi vahtimasta, enkä ole kiinnittänyt huomiota ruoan kaloreihin tai niihin makroihin, vaan syönyt kehoa kuunnellen, niin paino on täysin ajattelematta pysynyt suunnilleen samana vaatteiden ja peilin perusteella. Uskon sen liittyvän ihannepainoon. Kun keho on siinä omassa ihannepainossaan, niin se ei kerää jokaista herkkua varastoon samalla tavalla kuin jos pyrkii pitämään itseään jossain alemmassa painossa.
11 kommentit
Kiitos Saara! Hieno ja aiheellinen postaus!
Kiitos paljon Leena :)!
Hei! Tosi hyvä kirjoitus! Juuri näin sen pitäisi olla! Viimeisen vuoden aikana olen omaksi yllätyksekseni (aiemmin ajattelin kuten sinä ja olinkin normaalipainoinen) ajautunut tuohon ”herkut pitää ansaita” -ajattelumalliin, mikä on henkisesti raskas tapa elää. Itselläni se lähti liikkeelle parin vuoden takaisesta vakavasta nilkkamurtumasta ja sen aiheuttamista (näillä näkymin, jos lääkäreitä on uskominen ) pysyvistä kivuista, jonka vuoksi olen joutunut luopumaan kaikista itselleni tärkeistä liikuntaharrastuksista sekä lähes kaikesta arkiliikunnastakin. Tämän seurauksena paino on tietenkin noussut, ja olenkin uuden haasteen edessä: opetella syömään paljon vähemmän (etenkin niitä herkkuja näköjään ”mahtuu” todella vähän ruokavalioon, jos ei arjessa liiku paljon ollenkaan…) tai pakottaa itseni harrastamaan liikuntaa josta en pidä mutta jota pystyn harrastamaan. Olenkin huomannut, että kun liikuntaa harrastaa vain painonhallintamielessä lipsuu ajatukset aika helposti tuohon herkkujen ”ansaitsemiseen”, ja niistä kieltäytyy helposti ajatuksella, että ”ei tuo keksi/pulla/kakku niin hyvä ole että jaksaisin sen takia mennä urheilemaan”. Tämän vuoden projekti onkin yrittää oppia pitämään edes jostakin mahdollisesta lajista, ja toivon että se korjaa myös omat ajatusmallini ruoan suhteen Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että mieluisan liikuntamuodon löytäminen on aika olennainen osa sitä, että osaa myös suhtautua ruokaan rennosti. Kiitos kivasta blogista ja ajatuksia herättävästä tekstistä!
Kiitos kommentista Anni. Se on tosi hyvä pointti. Tosi harmillista! Voin vaan kuvitella, että tuo on hurjan ikävä tilanne :/. Ihan totta. Jos ei pääse liikkumaan lainkaan, niin perusaineenvaihdunta on matala. Vaikka itse liikuntasuoritus ei hirveästi kuluttaisikaan, niin nostaa se kuitenkin perusaineenvaihdunnan tasoa (sä nyt varmasti tiesit, mutta kirjoitin tämä mikäli se ei kaikille ole tuttua). Ja samalla tietysti lihasmassa lisää peruskulutusta. Se on tietysti kokonaisvaltainen asia, että löytää sen ne hyvät ja kestävät elintavat, johon kuuluu liikunta, ruokailu ja uni. Jos liikunta tuntuu pakolta, niin siinä varmasti käy just noin, että ajattelee, ettei tää kakkupala ole sen arvoista.. :/ Voi ei.. Toivottavasti todellakin löytäisit jonkun lajin, josta pidät :)! Hyvä asia tässä on, että sentään on vielä liikuntalajeja, joita pystyt harrastamaan, eikä koko liikuntakyky ole mennyt 🙂
Droppaan tähän vain yhden termi joka hallitsee suurimman kansanosan ajattelua: Perisynti – velka jollekkin. Lähetään tän aivopesun jälkeen purkamaan koko ongelmallista rakennetta jota kutsumme yhteiskunnaksi. Hyvä kirjoitus 🙂 Peace.
Kiitos Saara, kirjoituksesi osui jälleen kerran asian ytimeen. Ajatusmallisi sopisi herättelemään niin monen ihmisen ajatuksia. Liian moni kokee ruoan ongelmaksi aivan syyttä ja tekee siitä itse itselleen mörön.
Kiitos Riikka <3
Juuriki näin❤️ Mulla on jotenkin niin paljon sanottavaa tähän etten tiedä mitä sanoa. Mä oon lapsuudessa elänyt niin että äiti on laihduttanut ja äiti yli 70v joka on musta kutistunut jo iän myötä, laihduttaa edelleen, koska pari kiloa pitää saada pois. Ja hänellä on muutenkin ihan superhuono ruokahalu ja mikään ei maistu. Minä oon ylipainoinen, ruoka on maistunut hyvin, rakastan ruokaa, ruuanlaittoa, syömistä. Se kuuluu kaikkiin kivoihin hetkiin ja saan siitä valtavasti iloa. Mutta toki haluaisin olla normaalipainoinen ja voida fyysisesti paremmin. Opettelen syömään itseäni kuunnellen, syyllistymättä. Äiti aina kysyy multa paljonko paino on tippunut ja se ärsyttää suunnattomasti. Kun nyt ei laihduteta vaan opetellaan syömään. Paino ei ole useampaan kuukauteen tippunut mutta se on pysynyt samana. Ihan hirveesti särähtää korvaan just normaalipainoisten tuskailut siitä kuinka pitää laihduttaa ja ei saa syödä ja pitää ansaita. Mä en halua semmosta elämää.
Voi eih :/ Juuri tuollaista käytöstä ei pitäisi vanhemmilta tulla.. 🙁 Painoa ei kukaan saisi kommentoida. Tsemppiä sulle opetteluun <3 Nimenomaan laihdutus ei ole itse tarkoitus, vaan ruokailusuhteen muuttaminen 🙂
Ah mikä kirjoitus! Juuri näin. Elämästä kuuluu nauttia ja hyvä ruoka ja herkut ovat iso osa sitä nautintoa. Ostin taannoin postikortin, johon painettu lause on niin ihana ja totta:
Elämä on lyhyt –
osta ne ihanat kengät,
ota päiväunet sohvalla aina kun voit,
äläkä koskaan jätä jälkiruokaa syömättä!
Kiitos <3 Ihana postikortti! Joo koskaan ei pidä jättää jälkiruokaa syömättä 😉