Koti Retkeily Kaamoksen hiihtovaellus UKK:ssa, 6 päivää

Kaamoksen hiihtovaellus UKK:ssa, 6 päivää

kirjoittanut Saara / Viimeistä murua myöten

Mietin useammin kuin kerran, että mikä järki tässä umpihankivaeltamisessa oikein onkaan? Remmottuaan ahkiota koko voimallaan jälleen tunnin ajan ja päästyään siinä ajassa muutaman sata metriä eteenpäin, tulee väistämättäkin mieleen kyseenalaistaa harrastuksen mielekkyys. Tuli mieleen ystäväni Jennin kommentti: ”Kai te tiedätte olevanne vähän hulluja :D”.

Edessä siintää vain tiheää pöpelikköä ja lukemattomia pieniä ojia, jotka menneiden viikkojen kovista pakkasista huolimatta ovat edelleen sulia. Ahkion ja lähes kolmimetristen metsäsuksien kanssa kääntösäde on kuin peräkärryllä. Siinä ei niin vain vaihdeta suuntaa, saatika peruuteta. On valittava suunta ja luotettava, että siitä pääsee. Auta armias, jos eteen tulee oja. Sitten nitkutetaan ees taas hiljakseen peruuttaen ja samalla sivulle suksia kääntäen sentti sentiltä. Loivien ylämäkien raskaudesta nyt puhumattakaan. Sellaisetkin ylämäet, joita ei sulan maan aikaan tunnistaisi mäeksi lainkaan, ovat työn ja tuskan takana päästä ylös umpihangessa ahkion kanssa.

Hiihtovaelluselokuva löytyy nyt myös Youtubesta :).

Kun lopulta pääsee pöpeliköstä tuntureille ja taivaanrannassa loistaa kaamoksen värit maalaten tunturinlaet pastellisävyillään, kaikenlaiset mielen kyseenalaistukset hälvenevät. Hiihtovaellus on sittenkin harrastuksista parhain! Jihuu!

Urho Kekkosen kansallispuisto. Hiihtovaellus

 

Lähdimme tammikuun alussa kokeilemaan ensimmäistä vaellusta kaamosaikaan (korjaan: virallinen kaamos oli jo ohi, sillä lähtöpäivänä aurinko nousi ensimmäistä kertaa kaamoksen jälkeen kurkkaamaan hetkeksi taivaanrantaan). Valitsimme myös tarkoituksella sellaisen reitin, jossa tiesimme pääsevämme kokemaan kunnon umpihangen. Olimme tosin jo vuosi sitten maaliskuussa päässeet, tai silloin siis joutuneet, kokemaan umpihangen. Joutumista se oli siksi, että silloin oli tunturisukset alla. Tunturisuksilla en enää mene umpihankeen. Sen sijaan nyt päästiin kunnon metsäsuksilla liikenteeseen. Niillä pitäisi umpihangessa pärjätä. 

Kuljettu reittimme. Numeroilla on merkitty yöpaikat.  

Lähtöaamuna pakkasta oli -26 astetta. Vedimme ahkioiden valjaat niskaan ja lähdimme tarpomaan (hiihtovaellus on harvoin osoittanut hiihtämiseksi, vaan sen sijaan hitaaksi liu’uttamiseksi) Kiilopään pohjoispuolen satulan ylitse. Viima yltyi mitä korkeammalle päästiin. Avotunturissa kulkeminen on onneksi aina helppoa, sillä juuri tuuli ja pakkanen ovat kovettaneet lumen pinnan.

Kohtasimme viimeiset ihmiset koko vaelluksen aikana Kiilopään ylitettyämme. Tällaista vaellusta ei ole ennen ollutkaan. Että ei kohtaisi yhtään ketään. Kuuden päivän aikana elon merkkejä osoittivat vain muutama poro ja yksi metso. Viimeisinä päivinä toivoin jo kovasti toisten vaeltajien kohtaamista, sillä onhan se hauska törmätä ja vaihtaa reissu-ja reittikuulumisia. 

Urho Kekkosen kansallispuisto. Hiihtovaellus

Urho Kekkosen kansallispuisto. Hiihtovaellus

Maisemia Kivipäältä

Umpihankivauhti keskimäärin koko vaelluksen ajan oli kilometri tunnissa. Ajoittain oli vähemmän upottavaa hankea, jossa saatiin nostettua keskinopeutta. Ajoittain jo aiemmin mainitsemaani pöpelikköä taikka haastavimpana kaikista: Puilakkakuru. Kapea, metsikköinen kuru, jonka pohjalla kulki joki ja sen yli oli useita kaatuneita puunrunkoja. Päästäkseen kurun läpi oli siis noustava jyrkkiä rinteitä aina jonkin verran ylöspäin ja laskettava taas toiselle puolelle. Päivämatkat eivät kilometreissä ilmoitettuna päätä huimaa, mutta aikaa siihen kyllä meni. Valoisaa aikaa riitti päivästä noin neljä tuntia ja otsalamppujen valossa suunnistaminenkaan ei matkavauhtia nopeuttanut. 

Urho Kekkosen kansallispuisto. Hiihtovaellus

Urho Kekkosen kansallispuisto. Hiihtovaellus

Kaamosajan vaellus umpihangessa ei välttämättä kuulosta kaikista houkuttelevimmalta, eikä se sitä joka hetki ollutkaan (kuten kirjoituksestani on varmasti välittynyt). Raskaammat ja haastavammat hetket ovat kuitenkin jollain hassulla tapaa vaelluksen suola. Ripaus haasteita ja raskautta irrottaa erityisen hyvin arkielämästä, olemaan läsnä ja tuntemaan itsensä ja oman kehonsa vielä erityisen vahvasti.

Suolaa ei saa kuitenkaan olla liikaa, vaan pienissä määrissä suhteessa muuhun.

Vaellus koostuu isoksi osaksi liikkeestä, leiripuuhista, leirissä olosta ja nukkumisesta. Iso osa on sellaista, jossa vain ollaan hetkessä. Liikkuessa ei tapahdu mitään erityisen ihmeellistä, eikä usein ajatuksia kulje päässä lainkaan. Rupesin oikein miettimään yhdellä pimeässä kuljetulla, ei-niin-raskaalla pätkällä, että mitä oikein ajattelen kun vaellan. Päässäni soi vain kaksi vasta oppimaani saamelaista sanaa peräjälkeen tuntikaupalla. Ehkä juuri siksi vaellukset tuntuvat nollaavan pään, ettei hetkeen tai useampaan päivään oikein ajattele mitään. Muut ajatukset liittyvät yleensä perustarpeisiin, nälkä, vessahätä, kylmä, kuuma, hiki, tai ympärillä olevan tarkkailuun. Sitten on vielä niitä palkinnon hetkiä; vaelluksen sokeria. Upeat maisemat, kaunis puiden välistä siivilöityvä valo, luonnon tuoksut ja äänet (tuoksuja ja erilaisia ääniä on muuten talvella paljon vähemmän). Maisemien lisäksi palkintoja ovat ihan perusasiat, vastaukset niihin perustarpesiin: ruokailu, lämmin tupa, lämmin makuupussi, se mukava tunne kun on saanut liikkua ja ulkoilla koko päivän.

Urho Kekkosen kansallispuisto. Hiihtovaellus Urho Kekkosen kansallispuisto. Hiihtovaellus

Urho Kekkosen kansallispuisto. Hiihtovaellus

Tuntuu, että mitä useammin pääsen vaeltamaan, sen paremmin voin. Eniten vaelluksella kaipaa peseytymistä. Senkin tarpeen huomaa vasta vaelluksen loppupistettä lähestyessä. Peseytymisen jälkeen onkin taas jälleen raikkain mielin suunnittelemassa uutta vaellusta.

 

Hiihtovaellukselle tarvittavista varusteista voit lukea täältä.

 

Urho Kekkosen kansallispuisto. Hiihtovaellus

 

 

Jäikö nälkä?

2 kommentit

Glotter-Bäckerin 15.02.2022 - 14:34

Tää vahvistaa mun päätöstä siitä, että lähden vaellukselle vasta kun on kevät 😀 Vois nimitättäin olla liian suolaista mulle.

Hyvin kuvailtu kyllä tuo vaelluksen suola ja sokeri – vähän kuin jossain ihanassa kastikkeessa, jossa on suolaisen makean ihana tasapaino. Molempia tarvitaan, sopivassa suhteessa jotta tulee hyvää!

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 17.02.2022 - 07:57

haha :D. Kaamos ja umpihanki ei ollut ihan lemppari hiihtovaellusaika, mutta lähtisin silti uudestaan :).

Vastaa

Jätä kommentti