Aikamoisen epätodellinen olo. Siinä se sitten oli. Kaksikymmentä vuotta koulua (miinus yksi välivuosi yliopistosta).
Odotin kyllä päivää, ettei enää tarvitsisi kulkea reissuvihkojen kanssa keräämässä allekirjoituksia opetuksista, ja pelätä sitten sen paperipalasen hukkumista, joka sisältää todisteen kahden vuoden läsnäolostasi. Nyt olo tuntuu niin tyhjältä. Jopa yksinäiseltä…
Todellisuudessa minulta puuttuu vielä yksi englannin suullinen koe ja kaksi kuukauden harjoittelua (amanuensuuria), mutta ensimmäinen kestää viisitoista minuuttia ja harjoittelut ovat jo käytännössä työn tekoa. Eikä kukaan sanonut, että pääsin läpi viimeisiä tenttejäni…
Mutta loppu se joka tapauksessa tuli itse koulunkäynnille. Opiskelijaelämälle. Opiskelukavereille. Olen nyyhkyttänyt enemmän tai vähemmän aina viimeistä tenttiä edeltävästä päivästä saakka. Harmi, ettei silmiin saa pyyhkimiä, olisi autolla ajaminen ollut helpompaa. Eksyin matkalla lentokentältä (vanhempia viemästä) Munkkiniemeen ja löysin itseni Kirkkonummelta…
Lääkistä kutsutaan leikkimielisesti Suomen ylimmäksi ammatioppilaitokseksi. Opiskeluihin ei kuulu akateeminen vapaus, vaan vuoden alussa isketään lukujärjestys käteen ja sen mukaan sitten mennään. Onneksi ei ihan joka päivä ole kahdeksasta neljään ja pakottavan tarpeen tullessa voi kaverin kanssa yrittää vaihtaa ryhmää. Joka tapauksessa opiskelukavereiden kanssa on tullut vietettyä tiiviisti kuusi vuotta. Voitte miettiä, miksi lääkärit usein pariutuvat keskenään…
Matkaan on mahtunut niin paljon. Nytkö sitä pitäisi siirtyä aikuisen elämään? Työelämään. Ottaa täysi vastuu.
Viimeisen tentin jälkeen muut tuntuivat olevan juhlatuulella, olisihan seuraavana päivänä viimeiset juhlat hienona illallisineen. Itse kävelin tentistä murtuneena pois tietäen, että suurinta osaa näistä ihmisistä en tulisi enää koskaan näkemään. Olin ajattelematta varannut Lapin autojunan jo heti tentin kanssa samalle päivälle.
Kirjoitan tätä tekstiä junasta – edelleen silmät vetisinä ja nenää niiskutellen.
Turvallista matkaa me toivotamme näin.. On aika purjeet nostaa ylöspäin… Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin, teille laulamme nyt näkemiin…
Laulettiinko teilläkin tätä peruskoulun päättyessä? Vai oliko se ala-asteen?
