Koti Matkat Oodi vaellukselle – Dolomiitit osa 1

Oodi vaellukselle – Dolomiitit osa 1

kirjoittanut Saara / Viimeistä murua myöten
6 kommentit

Vaeltaessa sitä tuntee elävänsä. Tunnet ja tarvitset jokaista kehon soluasi, kun pinnistät voimiasi vielä siihen viimeiseen sadan metrin nousuun massiivisen rinkan samalla hiertäessä lonkat mustelmille.

Jos jokin harrastus kilpailee ruoanlaiton kanssa, niin se on vaeltaminen. Tälläkin hetkellä kaipaan vielä enemmän vuorille telttailemaan kuin keittiöön puuhailemaan. Kultamitali vaihtaakin tiuhaa paikkaansa näiden harrastusten välillä. Nyt vakavaksi haastajaksi on tullut myös valokuvaus. Onneksi ykkössijaa ei tarvitsekaan koskaan löytää ja näitä harrastuksia voi myös limittää.

 

Vaeltamisessa on niin oma taikansa. Siinä missä normaalisti kello seitsemän (tai valitettavasti aikaisemminkin) kiroat herätyskellon pirinää ja haluaisit uppoutua syvemmälle peiton sisään, niin telttaillessa pinkaiset täysin omaehtoisesti ja onnellisena ylös klo 5.00 ja nautit ensimmäisten auringonsäteiden ilmestymisestä taivaanrannan yli.

Ja siinä, kun olen sanonut, etten halua mitään päivystysvaltaista alaa, koska inhoan yli yhteentoista valvomista ja ylipäänsä yöllä hereillä oloa, niin telttaillessa heräänkin täysin pirteänä klo 01.00 ihastelemaan ja kuvaamaan ziljoonien tähtien täplittämää taivasta.

Vaeltaessa, kun joka päivä tuntuu uudelta seikkailulta. Seikkailulta, jossa joka päivä ylität hieman itsesi, kun epäuskosta huolimatta jaksoitkin kantaa sen 15 kiloisen rinkan yli vuorien. Elät ja keskityt jatkuvasti juuri siihen hetkeen, ja unohdat täysin tyystin kaiken muun maailman. Toisaalta ajatukset saavat itsekin vaeltaa täysin vapaasti omille teilleen, eikä tarvitse yrittää kerrata vaikkapa antibioottien vaikutustapoja. Sitä keskittyy lähinnä alkukantaisiin tarpeisiin, kuten mistä saataisiin vettä, olemmeko kantaneet tarpeeksi ruokaa mukanamme, miten saada kengät kuiviksi, tai mistä löytyy telttapaikka, joka olisi kuiva ja tasainen (monesti vaihtoehdot olivat kuiva ja kalteva tai märkä ja tasainen).

Elämä tuntuu yhtäkkiä niin helpolta ja selkeältä.


Lähdimme siis Markuksen kanssa interrail-korteilla kiertämään Alppeja kolmeksi viikoksi. Ensimmäinen kohteemme oli Italian upeat Dolomiitit, joilla olin aiemminkin muutama vuosi sitten vieraillut hieman eri paikassa.

Emmepä tienneet, että Italiassa (kuten myös Itävallassa ja Saksassa) telttailu olisi kiellettyä – tai vähintään erittäin epäsuositeltavaa – leirintäalueiden ulkopuolella. Ainoa vain, ettei Dolomiiteilla ollut leirintäalueita. Niinpä oli yöpymistavaksi valittava niin kutsuttu salamatelttailu. Pistä teltta pystyyn, kun on jo pimeä ja lähde romppeinesi liikkeelle ennen auringonnousua jälkiä jättämättä.

Kalteva, mutta kuiva telttapaikka.

Ensimmäinen vaelluksemme oli Val Gardenassa, jossa lähes jokainen näistä kuvista on.

Villin telttailun ainoa miinus on peseytyminen. Reiteillemme ei osunut järviä, joten peseytymään pääsi vasta kolmantena yönä hotellissa. Hotelleissa tai majataloissa välillä nukkuminen on siis melko välttämätöntä, jos haluaa tuntea itsensä taas ihmiseksi. Kun lämpötila päivisin kohoaa +20 asteeseen, selässä on 15 kg ja nousua on yli 1000m, niin hien määrän voit vain kuvitella.

Onko ruoanlaiton ja vaelluksen yhdistäminen sittenkään helppoa? Peruspussipastat.

Dolomiiteilta paras käteen jäänyt vinkki: Yritä päästä liikkeelle ennen muita (lue: lähde matkaan viiden ja kuuden välillä) tai muiden jälkeen (lue: seitsemältä illalla). Näin saat maisemat ja polut täysin itsellesi, kunnes ne nopeammat päivärepun kanssa patikoijat kirivät sinut kiinni. Varoittava esimerkki löytyi kuuluisalta Tre Cime di Lavaredolta. Kun me vaelsimme reitin iltaseitsemästä aamukymmeneen täysin yksin (yöpyen toki välissä), niin kymmenestä eteenpäin aamulla reitti oli kuin cittarin kassajono aatonaattona potenssiin 100. Reitti itsessään oli ehkä noin kuuden kilometrin mittainen, mutta katkeamaton ihmisjono oli vähintäänkin puolitoista kilometriä. Tässä kohtaa harmitti, etten omista superzoomilinssiä, jolla olisin saanut kuvan tästä huvittavasta näystä :D.

Sen sijaan sain kuvattua, kuinka paljon pelkästään henkilöautoja paikalla oli kello kymmenen.

Jäikö nälkä?

6 kommentit

Sari Atula 27.08.2017 - 10:54

Hieno juttu, odotan innolla näkeväni loputkin kuvat! Niitä varmaan riittää…
Ja juuri noista kirjoittamistasi syistä kaipaan taas patikoimaan. Lisähyötynä on vielä ilo, kun saa seurata miten koirat nauttivat siirtymisestä takaisin luontoon 🙂

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 28.08.2017 - 11:26

Haha, tietysti koirahyöty 😉 Kiitos!

Vastaa
Glotter-Bäckerin 28.08.2017 - 14:20

Mahtava teksti, mä olinkin jo ehtinyt miettiä että kuinka te telttailitte Italiassa, hmm? 😀
Huikeita kuvia, heti alkoi vaelluskuume nousta, miksei me olla jo tuolla… kunnes lopun autojonosta tajusin, että, niin, just siksi…
Itsemurha mennä Italiaan elokuussa, kun (hyvinkin patinkointi-intoisilla) saksalaisilla on lomaa 😛 Itsehän en aio liikkua sitten mihinkään tän 6 viikon lomakauden aikana. Nautin vaan aamulla töihin pyöräillessä täydestä rauhasta!

Niin ja hei voihan vaelluksellakin olla (ainakin suhteutettuja) ruokaelämyksiä. Meillä oli aina menu suunniteltuna ja joka illalle eri ruoka (lue: ainakin eri muotoista pastaa)

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 29.08.2017 - 18:24

Haha 😀 Jep, tuli juuri muistutus siitä, että EI elokuussa keski- tai Etelä-Eurooppaan, ellet halua turistoida öisin. Paras onkin, jos pystyy lomailemaan silloin, kun muut ovat töissä ja olla itse leppoisasti töissä heinä-elokuun :). Ei toimistolla/työpaikalla yleensä paljo väkeä ja pomoki usein poissa.

Vastaa
Upe 16.02.2018 - 07:32

Moi . Pärjääkö via ferratalla italia ilman kiipeilyvarusteita?

Vastaa
Saara / Viimeistä murua myöten 17.02.2018 - 09:57

Tietojeni mukaan kyllä tarvitsee, ainakin kypärän, valjaat sekä kiinnitysköyden.. 🙂

Vastaa

Jätä kommentti